Halloween 2011

Ohjelma:

Halloweenin vietton voi myös osallistua kirjoittamalla vapaamuotoisen tarinan tai piirtämällä kuvan tai sarjakuvan.

Tapahtumaan osallistumalla ansaitsee merkin:

x

Leirimökeissä yöpyminen

Kaikki halukkaat saavat yöpyä leirimökeissä la 29.- su 30.10. Valitettavasti myrsky vaurioitti mökkeihin vievää sähkökaapelia, ja valaistus joudutaan hoitamaan kynttilöin ja myrskylyhdyin.

Ilmoittaudu mökkiin yöpyjäksi!

Saunamökin asukkaat:

Mirri
Nilla

Keittiömökin asukkaat:

Jennyfer
Jeccu
Ansqu

Jatkokertomus

Viikonlopusta kirjoitamme jatkokertomusta. Osallistuminen on vapaata. Jatkat siis edellisen tarinoitsijan lopettamasta kohdasta.

Jatkokertomuksen kirjoitustopikki

Anne:

Jaakko heitti vedet kytevän nuotion päälle. Sihahdusta seurasi savusta ja höyrystä muodostunut pilvi, joka nousi nuotiosta kohti pimeää taivasta.

- Aamulla nähdään, Josefiina vilkutti loittonevalle hoitajapoppoolle.
- Tai sitten vähän aikaisemmin, Elli kiherisi hiljaa.
- Kamoon, en tiedä mitä suunnittelette, mutta mä alan olla liian vanha tämmöisiin. Täällä on kylmä ja pimeä, kun taas kotona odottaa leffa ja lasi viiniä, Anne tuskaili.
- Ja Krister, Elli lisäsi. – No, onneksi mulla ei odota kukaan missään, joten voin vapaasti hillua tallilla loka-marraskuun vaihteisena yönä...
- Heh, Anne hymähti ja vilkutti Jossulle, Ellille ja Jaakolle hyvästiksi.

- Mikäs oli thö plään? Jaakko kysyi.

- No, sä laitat kummituskaavun päälle hiippailet pelottelemassa tyttöjä mökin ulkopuolella, niin että ne herää, Jossu vastasi. – Me Ellin kanssa puetaan Sentti kummitushevoseksi ja Elli ratsastaa sillä, kun tytöt saadaan mökistä ulos.

- Kuulostaa terveeltä toiminnalta, Jaakko virnisti.

- Kyllä, eikun hommiin! Jossu hihkaisi.

Puolen tunnin kuluttua Sentti oli kääritty erinäisiin vermeisiin, jotta se näytti ’pelottavalta’. Elli oli kietonut ympärilleen pinteleitä, ja esitti siis muumiota.

- Okei, mä ootan vintillä ja teen outoja ääniä, jos tytöt tulevat talliin, Jossu sanoi. – Jaakko voi lähteä herättelemään tyttöjä.

Vanhasta lakanasta tehdyn kummituskaavun alla oleva Jaakko mutisi myöntävän vastauksen alistuneesti. Hän astui ulos tallista ja otti myrskylyhdyn mukaansa. Väistellen kuralätäköitä kummitus siirtyi kohti leirimökkejä.

- Hu huu! Hu huu! Huhuili kummitus mielipuolisesti.

Eipä kulunut aikaakaan, kun leirimökeistä alkoi kuulua pelon ja tirskunnan sekaista ääntelyä. Mökkien sisällä syttyivät kynttilät ja lyhdyt, olihan sinisten asumusten sähköt katki. Hoitajajoukko säntäsi ikkunoihin.

- Se on ihan varmasti Jaakko! Tosi kökköä! nauroi joku.
- Hui kun pelottaa! kuului toinen, kotalaisen iloinen ääni.
- Mennään ulos, se on varmaan tarkoitus.., sanoi yksi hieman unisempi tapaus.

Muutaman minuutin päästä tytöt olivat tallinpihalla. Valkoinen kummitus juoksi tilan päärakennuksen taakse. Kentän suunnalta lähestyi muumioratsastaja kalpeankeltaisen hevosensa selässä.

- Kääks! Muumio on kaapannut Sentin!
- Ja pukenut sen tosi outoihin vermeisiin!
- Scary...

Jossu katseli näytelmää oleskelutilan ikkunasta ja myhäili tyytyväisenä. Mutta sitä mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei nähnyt: maneesin sisävalot alkoivat välkkyä oudosti. Hoitajajoukkio kuitenkin näki tämän omalta paikaltaan.

- Apua, nyt ne yrittää pelotella meitä maneesin valoillakin, joku sanoi.
- Mitäh? älähti Elli Sentin selässä. Jaakonhan piti olla jo kotonaan ja Jossun olkkarissa, hän mietti.

Mitä ihmettä maneesilla oikein tapahtui?

Mirri:

- entäs jos siellä oikeasti kummittelee, kysyi pelokas ääni hoitaja porukan keskeltä.
- se selviää vain katsomalla, kuului, myös porukan keskeltä.

Elli hyppäsi Sentin selästä ja viittoi Jossua tulemaan ulos ja niin Josefiina tulikin: - No, säikähdittekös kunnolla?

- Öh, kuuluiko Jonkun mennä räpsyttelemään maneesin valoja? Elli kysyi ja riisui siteitä kasvoiltaan.
Kaikki olivat kummissaan ja asia päätettiin tutkia. Niin hoitajat, kuin Jossu, lähtivät maneesin suuntaan.
Kaikki kokoontuivat maneesiin. Kukaan ei ollut varma, kuuluiko tämä päivän ohjelmaan, vai kummitteliko tallissa oikeasti.
- Jaa-a, pitänee pyytää Jaakko korjaamaan lamppu, Jossu sanoi ja raapi päätään.
- IiiK! Tuolla nurkassa liikkui jokin, huusi joku tyttöporukan keskeltä.
- No, huh huh, tää taitaakin olla kummitus maneesi, tuttu juttu. Ettekö keksi mitään luovempaa.

Samassa maneesin ovi pamahti naristen kiinni ja valot jatkoivat räpsymistään. Osa porukasta kiljahti innosta ja osa piti asiaa tylsänä.
Josefiina meni rynkyttämään ovea: - Pahus se on mennyt jumiin, tulkaas auttamaan. Samassa valot sammuivat. Kaikki hiljenivät, kunnes jotkut alkoivat kehuskelemaan: - Voi ei, me varmaan jäädään tänne ainiaaksi. Josefiina oli ymmällään tai siltä hän ainakin näytti. Hän yritti avata ovea, mutta se ei auennut. Mitä oli tekeillä? Jotkut yrittävät kännyköiden valossa avata toisen päädyn ovea, mutta sekään ei auennut.
Kumea nauru täytti maneesin, vai oliko se naurua? Kaikki kuuntelivat hiljaa ja odottivat mitä seuraavaksi tapahtuu…

Ansqu:

Josefiina nyki ovea. Se ei millään auennut. Muutaman turhan yrityksen jälkeen porukka alkoi jo hermostua. Pelottava äänikin oli lakannut. Ilmassa oli jotain todella aavemaista.

- Minua pelottaa, joku tytöistä valitti. Hänen äänensä värähteli itkua.
Muutkin alkoivat jo hermostua. Jossu ja Elli yrittivät rauhoitella kaikkia.
- Ei hätää, sanoi Elli rauhoittavalla äänellä.
- Yritän soittaa Jaakolle, Jossu ilmoitti.

Tämä on vastaaja. Voitte jättää viestin äänimerkin jälkeen. *

- Just joo! Ei se voi vastata edes puhelimeen, Jossu tiuski. Ilmeisesti pimeässä maneesissa pikkutyttöjen lohduttaminen alkoi jo häntäkin hermostuttaa.

- Mi-mitä me nyt tehdään? joku kysyi. Äänestä ei saanut selvää.
- Älkää nyt, tää kuuluu varmaan noitten suunnitelmiin, eräs tytöistä sanoi. Häntä ei näyttänyt pelottavan.

Tuli hiljaista.. Ulkona oli pilkkopimeää, ja alkoi tuulla. Maneesin ikkunoihin saattoi välillä lentää muutama risu.

Valot räpsähti. Joku kiljaisi. Saman oudon hahmon varjo näkyi toisessa päädyssä..

Jeccu:

Oudointa koko jutussa oli, että ovi oli mennyt itsestään kiinni. Hahmokaan ei liikahtanut edemmäs, vaan pysyi nurkissa, eikä tullut lähellekään hoitajakaartia. Tytöt katselivat nurkkia, jotkut vetäytyivät aivan Jossun ja Ellin viereen, jotta saivat jotain lohtua. Jossua alkoi jo hermostuttaa ihan mielettömästi; välillä nainen tärisi hieman ja vilkuili nurkkia ihmeissään. Molemmat aikuiset koittivat rämpätä ovea päästääkseen ulos, mutta se ei auennut. Jotain kummallista tässä oli.

- Hemmetti Jaakko! Vastais nyt joskus, saakeli, Jossu valitti ja katsoi Elliä. - Tää lähtee jo kummalliseks. En usko et tää on Jaakon tekoja.
- Ehkä täällä kummittelee oikeasti! tylsistyneetkin tytöt alkoivat hermoilla joukon keskeltä.
Kaikki vaihtoivat katseita keskenään ja joku kiljahti. Hahmo liikkui hitaasti heitä päin, mutta pian se kääntyikin ja lentäytyi kattoon. Se oli poissa. Tumma otus oli lentänyt ulos katon kautta - siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Elli rämppäsi hetken ovea. Kuului inhottava naksahdus, ja ovi avautui. Tytöt juoksivat kiljuen pihalle, suoraan keltasen talon ovelle. Ulkona oli pilkkopimeää. Lähes kaikki hoitajat katsoivat pihaa ympäröivää pientä "metsikköä". Jossu katseli ympärilleen ja koitti vakuuttaa itselleen, että tämä vain oli hassua painajaista. Huono yö, vain hieman kauhistuttava halloween ilta.
- KATSOKAA! joku tytöistä huusi ja kiljui. Hänen äänensä tärisi inhottavasti. Kaikki huokaisivat pelosta ja alkoivat hiljalleen kiljua. Jok'ikinen tärisi, jotkut enemmän, jotkut vähemmän.

Musta hahmo eteni tietä pitkin, tuli heitä kohti. Se tuli vain hetken hoitajia päin, mutta lähtikin nopeasti liitämään pihan halki metsikköön. Pari tytöistä repähtivät itkuun pelosta. Jossu nappasi puhelimensa taskustaan taas, valitsi Jaakon numeron ja painoi vihreätä luuria.
- Vastaa, vastaa, vastaa...
*Tämä on vastaaja. Jätäthän viestin äänimerkin jälkeen.*
- HEMMETTI! Jossu karjaisi ja katseli ympärileen. Hän nappasi kainaloonsa yhden tytöistä ja halasi tätä.

Ulko-ovi avautui heidän takanaan. Mitä...?

Jennyfer:

Josefiina tuijotti ovea henki salpautuneena. Miten ovet olivat alkaneet sulkeutua ja avautua itsestään. Hän pyysi lähintä hoitajaa tulemaan mukaansa sisälle taloon. Pahasti säikähtänyt hoitaja lähti itku kurkussa hiippailemaan Josefiinan kanssa sisälle ovesta.
Heti kun he astuivat sisälle, kuului jotain. Käheää naurua. Hoitaja parahti ja liikahti epävarmana kohti ovea.
"Jaakko? Anne? Kuka siellä on?!" Jossu huudahti.
Valot välkähtivät ja ovi paiskautui kiiinni.
"Voi himputti, ei kai taas."
Jossu alkoi takoa ovea nyrkeillään, hoitajan nyyhkyttäessä. Pian hänen silmänsä tottuivat pimeään ja hän huomasi kaksi hahmoa vierellään. Toinen oli nyyhkyttävä hoitaja ja toinen oli... kuka kumma?
Ennen kuin Josefiina ehti sanoa mitään, joku heitti hänen päällensä jotain erittäin märkää ja kylmää..

Nilla:

- Kuka se oli? Josefiina huudahti.
Joku oli heittänyt sangollisen kylmässä vedessä uitettua heinää hänen niskaansa. Käsipuolessa tiukasti kiinni pysynyt hoitaja vollotti ja nyyhki edelleen pelokkaasti.
- Olitko se sä? Josefiina kysyi.
- E-en.. hoitaja niiskutti ja pyyhkäisi kyyneleet silmäkulmastaan.
Josefiina nyökkäsi ja pyysi sitten hoitajaa tulemaan perässään. He lähtivät käsikynkässä kiertämään taloa. Ettei vain sisälle olisi murtautunut ketään, tai sitten joku vain pelleili heidän kustannuksellaan. Eihän Josefiina nyt oikeasti aaveisiin uskonut, mutta hoitajat saattoivat olla taikauskoisempia.
- Jäivätkö muut maneesiin? hoitaja kysyi.
- Voi olla, että Elli meni heidän kanssaan jo mökeille, Josefiina arvasi. - Haluatko säkin mennä?
- En mä yksin, tuun sun mukana jos meet käymään siellä vielä.
- Joo, okei. Mennään sitten yhdessä.

Josefiina ja hoitaja kiertelivät taloa yhdessä, mutta ketään ei näkynyt. He sytyttelivät valoja huoneissa, mutta sulkivat ne sitten perässään. Eteiseen palatessaan he näkivät sangon ja sen pohjalla märkiä heinätuppoja. Josefiina otti sen käteensä ja katsoi sitten hoitajaa.
- Mennään tuohon pihaan, mä soitan pikaisesti Annelle.

*Piip, piip, piip, piip..*
- Terve, Anne vastasi kuiskaten puhelimeen.
- Tervehdys, Josefiina hymähti. - Oletko sä hankkinut vielä jonkun ylimääräisen pelottelijan, jotta mä ja Ellikin vielä hermoiltaisiin?
- Öömh, en..
- Puhu vähän kovempaan ääneen, mä en kuule mitään!
- En ole, Anne sanoi edelleen kuiskaten.
- Kuka kumma täällä sitten pyörii pelottelemassa meitä.. Mutta jos et sä tiedä asiasta, niin me otetaan itse selvää. Heippa!
Josefiina laittoi puhelimen takkinsa taskuun ja lukitsi nopeasti talon oven. Hän nosti sangon maasta aikomaisillaan viedä sen talliin, mutta aitan kulmalle päästyään he näkivät varjon tallin takana. Ellin huutaessa maneesin viereltä Josefiina käänsi katseensa pois ja kun hän katsoi takaisin, varjo oli poissa..

Jeccu:

Jossu oli ihmeissään. Hän otti hoitajaa kädestä ja yhdessä he juoksivat Ellin luo.
"Mä soitin Annelle, mutta se vain kuiskutteli..."
"Onpas outoa. Ehkä sillä on ääni lähtemässä, tai jotain?"
"Tjaa."
Tuo väite ei Jossun mielestä ollut oikein. Olihan Anne ollut ihan terve eilenkin ja viimeksi tänään, joten, ei voinut olla totta, että nainen oli kipeä. Tämä alkoi jo kyllästyttää, kaikki tämä pelkääminen.

Varjo näkyi taas maneesin perällä.
"Tule esiin sieltä!" Jossu huudahti ärtyneenä. "Kyllä möröt uskaltaa!"
Tytöt eivät uskaltaneet tirskahdella. Jossun kääntäessä katseensa varjo oli taas kadonnut.
"Viedään tytöt sisälle mökkeihin", Elli sanoi ja alkoi kävellä mökkejä kohti. "Alkaa jo olla myöhä ja nää haluu varmasti nukkua."
Jotkut tytöt nyökkäilivät, jotut menivät ihan jäykiksi ajatellessaan tulevaa yötä. Oikeastaan aamua. Elli avasi oven ja joku hoitaja oli alkanut kävellä sisään mökkiin.
Yhtäkkiä hän alkoi kirkua. Hän osoitti tummaa hahmoa mökin sisällä ja kirkui. Jossu meni hänen luokseen ja katsoi tätä. Hahmo liikkui heitä kohti, talikko käsissään...

Anne:

Talikkohahmo lähestyi ja Josefiina yritti vapisevin käsin saada myrskylyhdyn kaasua päälle. Musta hahmo oli jo Jossun vieressä, talikko nostettuna hyökkäysasentoon, kun kaasu vihdoin vapautui ja lyhty syttyi.

- Chao?! Jossu huudahti, kun sai lyhdyn nostettua hyökkääjän kasvojen korkeudelle. - Mitä sä teet täällä mökissä talikon kanssa?

- Mitä te täällä teette? Chao oli yhtä pölmistynyt kuin Josefiina, Elli ja hoitajatkin.

- Me ajateltiin tulla nukkumaan, kiitos vaan pelotteluyrityksestä, Jossu sanoi.

- Pelottelu? Häh? Chao ihmetteli. - En mä ketään pelotellut. Olin etsimässä Jaakkoa.

- Täältä mökeistä? Elli kysyi.

- Juu, tulin tallille ja pihatietä kulkiessani näin pihalla outoa jengiä ja yhden muumion, joka ilmeisesti olit sinä, Chao osoitti Elliä. - Luistin äkkiä puskaan ja kiersin tallin taakse. Nappasin talikon, kun luulin, että joku Halloween-bilejengi on tullut tekemään tuhojaan tallille. Mutta näinkin valoa mökeillä, ja ajttelin tulla katsomaan, onko Jaakko täällä.

- Et siis ollut maneesissa aiemmin? Jossu kysyi.

- En.

- Etkä talolla kaatanut mun niskaan heiniä ja vettä?

- Mitä ihmettä? No en, Chao puuskahti.

- Missäs muuten vauva on? Elli kysyi.

- Vein sen Annelle hoitoon, kun törmäsin häneen kaupungilla, enkä saanut Jaakkoon yhteyttä.

- Ahaa, siksi se kuiskasi, Jossu mumisi. - Ettei olisi herättänyt vauvaa.

- Mennään etsimään se Jaakko, musta tuntuu, että sillä on näppinsä pelissä, Elli sanoi tomerasti.

- Jos mä jään tyttöjen kanssa tänne, Josefiina sanoi.

Elli ja Chao lähtivät talolle päin. Nyt Jaakon yksiön ikkunasta loisti keltainen valo.

- Jaakko, avaa! Chao huusi vaativasti.

Jaakko avasi oven ja esitti nukkuvaa.

- Mikset sä tullut kotiin? marmatti Chao kuin pahinkin pirttihirmu.

- Unohdinko mä kertoa? Että on Halloween-juhla ja mut on palkattu kummitukseksi?

- Todellakin unohdit, Chao murisi.

- Sori. Mitä Elli, pelästyikö tytö kummitusta? Jaakko virnisti.

- Ei, ei ne sitä kaapukummitusta pelästyneet. Sitä vastoin maneesin olio ja märät heinät Jossun niskassa eivät olleet niin kovin pop... Yksi tyttö oikeasti itki.

- Heinät otan kyllä omalle kontolleni, mutta maneesista mä en tiedä mitään. Mitkä ihmeen valot?

- Valot alkoivat räpsyä heti, kun sä häippäsit kuvioista, Elli sanoi syyttävästi. - Ja sitten maneesissa oli joku lentelevä olio.

- Osaanko mä lentää? Oonko mä supermies? Jaakko sanaili.

- No, kuka siellä maneesissa sitten hiippaili? Elli ei jaksanut vastata Jaakon tyhmiin kysymyksiin.

- Menkäämme katsomaan, Jaakko sanoi ja hyppäsi kenkiinsä.

Maneesi oli jo pimentynyt, kun kolmikko avasi oven. Yhtäkkiä alkoi kuulua outoa kaikuvaa ääntä, kuin naurua.

- Joku nauraa, Chao sanoi säikähtäen.

- Ei, ei se taida olla naurua, Jaakko sanoi ja ränkkäsi muutaman kerran maneesin katakaisijaa. - Sulake on palanut, siksi valot varmaan välkehtivät. Jos piiriin tuli hetkeksi ylikuormitus. Ja tuo ääni kuulostaa enemmän kotkotukselta.

- Kana? Mtiä kana tekee maneesissa? Chao puuskahti.

- Ei se ole kana, ei se voi olla. Se lensi, Elli sanoi. - Ehkä se on joku lintu.

Chao näki pimeässä maneesissa jotain liikkuvan.

- Tuolla se menee, Chao sanoi ja osoitti pimeään.

Jaakko lähti juoksemaan kohti hahmoa. Linnunmuotoinen hahmo rääkäisi ja räpytteli itsensä ilmaan.

- Se on joku hanhi, palasi Jaakko tyttöjen luo yltäpäältä hiekassa. - Jätetään maneesin ovi auki, ehkä se lentää ulos.

- Hyvä idea, Elli sanoi. - Mä painun ainakin nukkumaan.

- Me myös, Jaakko ja Chao sanoivat yhdessä tuumin.

Kun Elli käveli leirimökkejä kohti, hän mietti, että kaikki tapahtumat olivat saaneet järkevän selityksen. Nyt oli turvallista painua pehkuihin. Mutta jotain Elli unohti. Nimittäin sen, kuka tai MIKÄ oli lukinnut heidät maneesiin...

THE END

Pukuratsastus

Kentän kelmeiden valojen loisteessa jokainen pääsee esittelemään Halloween-teemaisesti puetun ratsunsa ja itsensä.

Pukuratsastukseen osallistutaan piirtämällä kuva. Piirros lähetetään Annelle yksityisviestillä 15.11.2011 mennessä.

Voittaja saa spessun!

xVoittaja: Elisabeth
Herkkä, kaunis ja goottimainen lyijykynätyö. Persoonallinen hevonen ja erittäin kaunis mekko tytöllä.




Kurpitsanmetsästys

Seppeleen tiluksille ja lähiympäristöön on piilotettu kurpitsoita, jotka sisältävät viheitä aina seuraava kurpitsan piilopaikasta. Kurpitsanmetsästys suoritetaan ratsain ja pareittain. Oheista karttaa voi käyttää apuna osallistumisessa:

x

Pari ilmoittautuu tapahtumaan yhdessä ja metsästyksestä voi kertoa tarinoin tai kuvin. Olisi kiva, jos tarina, kuva tai sarjis olisi parin yhdessä tekemä. Osallistuminen kurpitsanmetsästykseen lähetetään Annelle yksityisviestillä 15.11.2011 mennessä. Inspiroivin osallistuminen voittaa ja voittajapari saa spessun!

Kummitustarinointia nuotiolla

x Kun hevoset on saatu yöpuulle, on aika siirtyä nuotion äärelle herkuttelemaan. Samalla jokaisella on tilaisuus kertoa kummitustarina yön pimeydessä. Kummitustarinat lähetetään Annelle yksityisviestillä ja hyytävimmän tarinan kirjoittaja saapi... ylläri pylläri, spessun!

Kummitustarinat lähetetään Annelle yksityisviestillä 15.11.2011 mennessä.

Voittaja - Mirri:

Kalpea nainen, siron valkoisen hevosen selässä.

- Kiitos Jeculle, Linalle ja Jennyferille.

Oli tyypillinen syyspäivä. Lina kävelee pihalla ja pyrkii suojaan sateelta tallirakennukseen. Hän riisuu märän päällystakkinsa ja vie sen säilytys komeroon. Talli on hiljainen. Ei ketään missään. Hän laskeutuu rappuset alas ja menee hoitohevosensa Taigan luokse. “ Maastoilu taitaa jäädä sikseen. Jeccu lupasi lähteä kanssani, mutta tuskin lähdemme, jos sataa kaatamalla”, Lina huokaisee. Ovi aukenee ja Jeccu rymistelee sisään litimärkänä. Perässä tulee Jennyfer, joka on hiukan kuivempi. Sateen varjonsa ansiosta: “ Hui Hitto. Onpas keli”, Jeccu parkaisee. “ Harmi ajattelin mennä maastoon Alman kanssa”, Jennyfer huokaisee. “ Jos sää paranee, voitaisiin mennä yhtä matkaa.”, Lina ehdottaa. Kaikkien mielestä ajatus kuulosti hyvältä.

Parin minuutin kuluttua sade lakkasi ja ympäristöön laski sankka sumu. Tytöt satuloivat hoitohevosensa ja maastoretki saattoi alkaa. “ Kauhean sankka sumu. Miten näemme ylipäätään mitään?”, Lina sanoo taluttaessaan Taigan tallipihaan. “ Helppoa, mennään vain niin lähekkäin, että näemme aina edeltävän hevosen takapuolen. Lisäksi otetaan otsalamput mukaan, jos pimeä yllättää”

Ratsukkomme lähtivät matkaan. Jeccu ratsasti edellä Riinalla, sitten tuli Jennyfer ja Alma sekä viimeisenä Taiga ja Lina. Tunnelma oli hiljainen. Vaikka kaikki kävivät samalla tallilla he eivät tunteneet toisiaan hyvin. Sumu tuntui vain sankkenevan ja sankkenevan. “ Pysähdyttäisiinkö hetkeksi?” Lina ehdotti, sillä Taiga poni ei oikein tahtonut pysyä isompien perässä. “ Joo, pysähdytään vaan. Hei, missä oikein ollaan? En ole käynyt tässä paikassa ennen”, Jeccu sanoi raapien päälakeaan. He laskeutuivat ratsailta. Ja ottivat satulalaukuistaan juomista.

Kaikki olevat hiiren hiljaa. Metsästä kuului vaimeaa korpin raakuntaa. “ Käännyttiin varmaan jossain kohdassa harhaan, on paras kääntyä takaisin, tulee varmaan aikaisin pimeä.”, Jeccu hymähti ja laittoi juomapullot satulalaukkuun.

Kavuttuaan takaisin ratsaille he kääntyivät ja lähtivät polkua pitkin takaisin: “ Pysykää yhdessä”, Jeccu toisti toistamisen perään, sillä sumu tuntui vain sankkenevan ja sankkenevan. Alkoi pikkuhiljaa hämärtää, otsalamput sytytettiin ja matka jatkui.

Tovin taivallettuaan, edessä näkyi ison rakennuksen ääriviivat. “ Hei tuolla on jokin rakennus. Edessämme!” huusi Jennyfer. Edessä ei auennut tuttu tallipiha vaan iso rämä kirkon tyylinen rakennus. Lina nielaisi hiukan: “ Taidetaan olla eksyksissä, en muista, että Liekkijärvellä olisi tuollaista rakennusta.” “Huoh, taidat olla oikeassa, mutta kohta tulee pimeää. Pitäisi soittaa varmaan tallin puhelimeen.”, Jeccu huokaisi. Hän laskeutui Riinan selästä maan pinnalle ja kaivoi taskustaan puhelimen, näppäillen siihen tallin numeron.

“ Heh, tuli tässä mieleen yksi kummitus tarina. Se kertoo ratsastajasta, joka kuoli kerran kirkon pihaan, kun hän tippui hevosen selästä… hän tippui suoraan takaraivolleen ja… ” “ Hyi Jenny, älä puhu tuollaisia.”, Lina sanoi hermostuneesti. He jäivät katsomaan kun Jeccu puhui kiivaasti puhelimeen: “Niin… iso puinen kirkon näköinen rakennus. Ympärillä on metsää ja kauempana kai joku muistomerkki… “ Jeccu lopetti puhelun ja kertoi uutiset: “Anne ei tiennyt paikkaa, mutta sanoi että lähtee Jaakon ja Josefiinan kanssa etsimään meitä. Hän sanoi että sumu, kyllä hälvenee pimeän tulle ja että meidän pitäisi pysyä suunnilleen paikoillamme.”

Anne ei puhunut puuta heinää, kun sanoi että sumu hälvenisi pimeän tullen. Tytöt kiertelivät ja kaartelivat, mutta pysyivät yhdessä. “ Jenny? Miten siinä tarinassa kävi?”, Lina kohotti katseensa Jennyferiin päin. “ Ai missä tarinassa?”, Jennyfer kummasteli. “ Siinä minkä kerroit kun Jeccu soitti Annelle.”

“Olipa kerran kaunis tyttö, joka rakasti ratsastamista. Hän kisasi usein hevosellaan ja hoiti ja vaali sitä, kuin omaa lastaan. Hän sai työnkin hevosten parissa ja ennen pitkään myös miehen. Hän oli onnellinen. Hänellä oli oma mies, hevonen ja myös lapsiakin. Tyttö halusi mennä naimisiin rakkaimpansa kanssa ja häät pidettiin vanhassa puu kirkossa. Kun heidät oli vihitty, hääkuvaaja halusi ottaa tytöstä kuvan rakkaan hevosensa selässä. Hevonen ei kuitenkaan ollut tottunut salamavaloon, vaan säikähti sitä ja ratsastaja tippui suoraan niskoilleen maahan ja kuoli. Kerrotaan, että hän raahaan ihmisiä mukanaan kirkkopihalle ja syö heidät elävältä “

Lina näytti kauhusta valkoiselta. Jennyfer naurahti hiljaisella äänellä: “ Sori jos säikäytin.” Lina huokaisi hänelle: “ Ei, en minä sitä vaan, mitäs jos kukaan ei löydä meitä täältä. “Hei, Jeccu onko Annesta tai Jaakosta kuulunut mitään.” Jeccu pudisti päätään hän vaikutti huolestuneelta.

Kuu ammotti sysimustalla taivaalla. Tähdet pilkistelivät sinertävällä taivaalla. Lintujen laulu oli lähes vaiennut. “ Okei, olen yrittänyt soittaa vaikka kelle, mutta puhelin ei tunnu löytävän kenttää. Me ei voida jäädä tänne kukkumaan. Nyt kun ei ole sumuista tien pitäisi löytyä helpommin. Noustaan ratsaille ja lähdetään”, Jeccu huusi.

Kaikki tytöt näyttivät olevan enemmän tai vähemmän peloissaan. Mitä jos tietä ei löytyisi? Entä jos metsän peto hyökkäisi heidän kimppuunsa? Sen saattoi vain aika näyttää.

Metsä narahteli ja puut tuntuivat kallistelevan uhkailevasti. He eivät tunteneet oloaan tervetulleeksi. Oksien räsähtely sai Riinan säikähtelemään. Matka tuntui pikkuhiljaa taittuvan ja oikeat reitit löytyvän. Piti vain edetä hyvin rauhallisesti.

“ Kummitteleekohan täällä?” Jennyfer sanoi vilusta värisevällä äänellään.

Yhtäkkiä, pensaikosta kuuluu räsähtelyä. Tytöt hevosineen säikähtävät puoli kuoliaaksi, mutta yrittävät pysytellä rauhallisena. Pensaikosta ilmestyy nainen. Kalpea kuin lakana, pää oudosti ´kaulalle muljahtaneena, silmät surullisiksi vääntyneinä. Hevoset ovat hermostuneita. Etenkin pieni Taiga poni tanssahtelee paikoillaan ja Linalla on vaikeuksia pitää sitä aloillaan.

Tämä nainen ratsastaa valkealla sirolla ja kauniilla hevosella heitä kohden käsi ojossa. Hän on tarttumaisillaan Jecun hupparin kaulukseen. Mutta sitten hän huitaiseekin kätensä sivulle. Kaikki tapahtui nopeasti hevoset laukkasivat tämän vaalean surukasvoisen naisen ohitse, sinne suuntaan minne tämän käsi osoitti. Vaikka Jeccu, Lina ja Jennyfer pidättivät hoidokkejaan kaikin voimin ne eivät pysähtyneet. Heidän auttoi vain pitää ratsujaan harjasta ja pysytellä tasapainossa.

Lina avaa silmänsä Taiga on hidastanut vauhtiaan lähes pysähtynyt. Tamma seisoo talli pihassa puuskuttaen vierellää Jeccu ja Jennyfer, Riina ja Alma. Kaikki puuskuttivat järkytyksestä. Kaikista ihmeellisintä oli se, että oli valoisaa, aurinko ei edes ollut laskemassa, sumua ei näkynyt mailla halmeilla. Oli saman lainen ilma, kuin ennen sateen alkua. “ Jeccu, mitenkäs te siinä jo olette? Luulin, että olitte menossa maastoilmaan? Ja mitä on tapahtunut näytätte siltä, kun olisitte nähneet aaveen.”, sanoi Anne ihmeissään ?

“ Nainen ei suinkaan raahannut ihmisiä kirkkomaalle, ennen kuolemaansa hän oli vannonut, että tekisi mitä vain hevosten hyväksi. Kenties hän pelasti tarinamme päähenkilöiden hengen…

Mirri:

Kolkko hevonen. (En suosittele herkkä hermoisille)

Pari tyttöä kävelee Liekkijärven maisemissa. Kello lähentelee kahdeksaa ja nuoret pistävät juoksuksi, että kerkiäisivät ajoissa kotiin.
- Olipas rankka ratsastus tunti enää en kyllä ratsasta Elmolla.
- Minä ratsastin Aksulla, se meni ihan hyvin, vaikka se säikkyikin maneesin rätiseviä seiniä.
Ilta oli hämärä, tytöillä ei ollut edes taskulamppua mukana. Tuuli ulisi puissa ja peltojen yllä lensi jokin eläin. Tyttöjä pelotti, mutta kumpikaan ei suostunut myöntämään sitä toisilleen: - Hei kuule, oletko kuullut tarinan kolkosta hevosesta? , kysyi toinen
- Tarkoitat kai hevosta joka houkuttelee ihmisiä selkäänsä ja kuljettaa ne vesistön syvyyksiin?
- Äh, kaikkihan tuon tarinan tietävät. Annas kuin minä kerron: Kauan aikaa sitten. Eli täällä Liekkijärven lähellä nuori tyttö hevosineen. Tuo tyttö ei kuitenkaan juuri välittänyt ratsustaan ja kohtelikin sitä todella huonosti. Kerran tyttö lähti ratsastamaan hevosellaan. Ratsu sattui säikähtämään oksaa ja lähti pinkomaan metsikössä. Hevonen kompastui juureen ja kaatui ratsastajineen vaarallisesti.
- Ai, mitä sitten tapahtui?
- Odotas nyt, kun kerron… Ratsastaja nousi ylös, mutta hevonen ei. Kyseinen tyttö kiljaisi vain hevoselleen: ” Pahainen kompura jos, sinä et olisi tyrinyt, emme olisi keskellä rypeikköä. Ratsu ei kyennyt nousemaan ylös. Joidenkin mukaan se katkaisi jalkansa, jotkut taas sanovat, että hevonen kuoli niille sioilleen. Ratsastaja otti ja lähti ja jätti hevosensa riutumaan, metsään… Hevonen ei elänyt kauaa, olihan se huonosti syötetty ja hoidettu. Loppujen lopuksi pedot löysivät puolustus kyvyttömän hevosen ja…
Tytöt saapuivat risteykseen, missä toinen heistä kääntyi kotitalonsa pihaan.
- Hui, hitto. Varmaan sä kerrot tällasia pelottavia tarinoita täällä yön pimeessä? Vielä kun joudun käveleen loppumatkan kotiin!
- Ja muuten, kerrotaan että, kummitus hevonen vaeltaa joka yönä täyden kuun aikaan. Sen kyljet ovat raatelujäljillä ja siltä puuttuu silmät… jaja se vainoo kaikkia ruskea hiuksisia
- Joo niin varmaan, miks just ruskea hiuksisia? Sattupas aika sopivasti, kun mulla on ruskeet hiukset. Ja kuka olisi niin tyhmä, että jättäis hevosen keskelle metsää ja toiseksi Ihmissudet liikkuvat täydellä kuulla. Niin että tuskin hevonen samaan aikaan liikkuu?
- Heh, siks halusinki just varottaa sua. Ehkä sillä sen ratsastajallakin oli ruskeet hiukset? Mutta olet kyllä oikeassa, tarina on niin hirveä ja raastava, että se ei voi olla totta. Mut, joo meen kotiin, voin tuoda sulle taskulampun jos haluut?
- Se olis kiva, sillä täällä pimeässä ei näy mitään. Moikka sitten Roosa!
- tsaukki, Lissu
Heti kun Roosa oli lähtenyt takaisin sisään, Lissu pinkaisi rajuun juoksuun: - Äh ei se voi olla totta ei se vaan voi! Roosa vaan kiusas mua, ei täällä mitään ole… kai? Kotipihan alojen välkehtiessä Lissu tunsi suurta helpotusta. Hei mutta mikäs tuolla pilkahti!? Oliko se ”Kolkko hevonen.” Juoksiko se minua päin? Lissun pakovaistot heräsivät ja tämä lähti pinkomaan niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.
Seuraavana päivänä kaveruksistamme toinen Roosa, huomasi että Lissu oli hiljaisen näköinen? – Mikäs on? Vaikutat niin oudon hiljaiselta?
- Äh, ei mua mikään vaivaa, tuutko tänään Sebeen?
- Juu, kyl varmaan aijon pyytää Reinoo tai Aksua.
- Hei kuule, se tarina minkä kerroit… voisiko se olla totta? Koska sen jälkeen kun lähit mua seuras jokin hevonen tai ainakin se näytti siltä…
- Hahahaa, toi oli paha. Et kaiväitä nähnees veristä hevosta jolta pedot raatelivat silmät päästä?
- Hei kuule, Ens yönä mennään naapuriin yöksi!
- Miksi ihmeessä?
- Se on meidän tuttu ja se on yötöissä läheisellä paperitehtaalla. Jos saan luvan niin yövytään sen talossa ja keskiyöllä, mennään katsomaan , näkyykö siellä mitään aavehevosta?
- Hei tosi hyväidea, heti tallilta tulon jälkeen, kutsutaan sinne muitakin! Ne vois olla semmoset Halloween juhlat?

Molemmista ajatus oli hyvä ja niinpä seuraavana yönä yövyttiin naapurissa. Lissu hankki limsaa ja sipsejä. Että saataisiin juhlien tunnelmaa, vaikka mukaan kutsuttiin vain pari tallikaveria.

Juhlat sujuivat rattoisasti, kerrottiin kummitusjuttuja ja katsottiin kauhu elokuva. sitten kello löi kahdentoista maissa ja oli pilkkopimeää.

- Noniin me halutaan nähdä se hevonen, missä se on?
- Mää en ainakaan tule mukaan, siellä on hirveen kylmä!
- Otetaan taskulamput mukaan, kyllä me pärjätään ootetaan 15 minuuttia jos mitään ei näy mennään nukkumaan!

Tytöt marssivat jonossa ulos. He kävelivät vähän matkaa tietä pitkin, Siihen kohtaan missä hevonen oli Lissua seurannut.

- Jos, on jo liian myöhä. Hevonen seurasi Lissua jossain kahdeksan kieppeillä. Se on jo voinut häipyä!
- Niin tai sitten hän keksi sen omasta päästää. Noh, oli miten oli ei pilata tunnelmaa ja onhan täällä vähän pelottavaakin …

Se voitiin sanoa, että lissua pelotti tai hän ei ollut varma oliko se pelkoa vai jännitystä. Mitä jos näkisivät ratsun ja mitä se heille tekisi? Kaikki odottivat hiljaa.

- Hei katsokaa! Ovatko noi revontulia!
- Noi on punaisia, eikös revontulet ole yleensä vihertäviä tai purppuroita?
Samassa tuuli puhalsi rajusti heitä päin. Osa kiljuvasta tyttöporukasta oli lähdössä pakoon: -Älkää nyt juosko tää on nähtävä!
Auton pellon laidalla näkyi jotain valkoista ja kaikki tiesivät mikä se oli. Hahmo katosi vähän väliä jatuli taas näkyviin monta metriä edempänä. Kunnes kaikki erottivat sen selvästi. Hevosen silmäkuopat ammottivat mustina tyhjyyttään ja Sen kyljet olivat raatelujälkien ja veren peittämiä.
- Miten te teette ton? Onko täällä jokin heijastus laite? Kysyi yksi tytöistä.
Samassa Lissu kajahti kiljumaan. Tämä lietsoutui koko tyttöporukkaan ja kaikki lähtivät pakoon. Nyt Roosakin huomasi kuinka .Ratsu seurasi kintereillä. Tuo olennon sieraimet ammottivat isoina kuin lautaset. Se vain seurasi ja seuraisi heitä. Pian syttyivät liikkeestä, naapuritalon valot, missä he olivat yöpymässä, kaikki juoksivat kilpaa sisälle ja hevonen jäi seisomaan ulos.
- ihan huippua! Miten te teitte tuon?!
- Etkö sä tajuu? Me ei keksitty tätä toi oli oikee, Lissukin oli sen nähny! Hei muuten missä Lissu on?
Kaikki katsoivat ympärilleen. Lissua ei näkynyt missään. Tuo kolkko hevonenkin oli kadonnut jäljettömiin .Tytöt luulivat tätä ensin Lissun tekemäksi pilaksi ja jäivät taloon odottamaan, kukaan ei saanut unta ja valot pidettiin läpiyönpäällä. Aamulla kerrottiin Lissun vanhemmille ja he soittivat poliisit tyttöä etsimään. Mutta häntä ei löytynyt. Jotkut kertovat tänäkin päivänä, että Lissu makaa eläinten raatelenama siinä paikassa, missä oli ” Kolkon hevosen” viimeinen lepopaikka.

Loviisa:

Kaikki istuivat hiljaa nuotion ääressä. Muutamat paistoivat vaahtokarkkeja ja toiset makkaroita. Minulla kulki vieläkin kylmät väreet edellisen tytön kertomasta kummitustarinasta.
”Kuka ois seuraava?” Anne kysyi.
”Mä voin vaikka!” totesin.

”Olipa kerran mies, joka asui isossa punaisessa talossa. Talo oli todella vanha ja jotkut sanoivat taloa kummitustaloksi ja miestä sanottiin aaveeksi.
Kaikki melkeimpä pelkäsivät miestä. Koska miehellä ei ollut ollenkaan ystäviä, hän oli masentunut.
Siksi mies päätti kokeilla itsemurhaa. Hän yritti hirtää itsensä monta monta kertaa, ja koskaan hän ei kuitenkaan onnistunut. Hän yritti ja yritti, mutta tuloksitta.
Loppujen lopuksi hän ei enää jaksanut yrittää, joten hän keksi homman jolla voisi tuon asian korjata.
Hän ei enää yrittänyt hirttää itseään vaan mies osti monen monta nukkeaan itselleen ja alkoi hirttää niitä. Talo oli täynnä naruja ja nukenpäitä jotka olivat hirtettyjä. Loppuikänsä hän teki näin, mutta kun hän kuoli, kerrotaan että jos talon ohi menee keskiyöllä juuri oikeaan aikaan voi ikkunasta näkyä, mies ja hirtettynukke..."