Palaa edelliselle sivulle

Paukkuvan pakkasen ja hohtavien hankien keskellä on hoitajien aika hengähtää ja kokoontua viettämään unohtumattomia hetkiä Seppeleen talvileirille. Pääasiassa tuntsareiden, mutta myös yksityisten hoivaajille suunnattu viiden päivän leiri tarjoilee tuttua peruskauraa mutta myös eksoottisempia elämyksiä.

Talvileirin tarkoitus on palkita hoitajia uutterasta uurastuksesta ja tuoda väriä hoitamisen arkeen sekä tietenkin pitää hauskaa ja oppia uutta. Tällä leirillä ei ole sorruttu pelkästään kliseisiin, vaan hoitajat pääsevät kokeilemaan myös kaikkea sellaista, jota Seppeleen tavalliseen arkeen ei ehkä kuulu...

Osallistujia on jälleen 12 kahdessa ryhmässä: ponien ja hevosten hoitajat ratsastavat omissa rykelmissään. Maksuksi jokainen leiriläinen kirjoittaa kehystarinan, piirtää kuvan ja tekee yhden tuntimaksun. Lisämaksuja saa jälleen tehdä oman mielenkiinnon mukaan.

Osallistujat:

Poniryhmä
Hepparyhmä

Kuvia

Maanantai

Liisa:

Paiskasin auton oven kiinni ja jouduin horjumaan paikoillani hetken, ennen kuin löysin tasapainon. Toisessa kädessäni oli valtava, täpötäysi urheilukassi, joka painoi yhtä paljon miltä näyttikin, ja toisessa tyyny, makuupussi sekä kypärä, jonka sisään oli laitettu hanskat, kypärähuppu ja pussillinen heppanamuja. Jäin pihaan odottelemaan muiden saapumista. Vaalealta taivaalta leijaili pehmeitä, valkeita lumihiutaleita. Niitä tarttui lapasiini. Nostin ne nenäni eteen ja katselin kauniin muotoisia kiteitä. Saatoin vain ihmetellä, miten jotakin niin kaunista osasi luonto tehdä.
Seuraavana pihaan asteli kiikkerästi Lynn, jolla oli vähintään yhtä suuret pakaasit mukanaan kuin minullakin. Pipon alta karkaavat vaaleat kutrit olivat huurteesta valkoisinaan.
”Eikö muita ole tullut vielä?”
Minä pudistin päätäni.
”Jaa, no tässähän sitä odotellaan.”
Seuraavaksi auto toi Keikin. Hänelläkin oli kiitettävästi matkatavaroita mukanaan. Kangaskassista pilkisti iso porkkanapussi – viikosta tulisi varmasti makoisa molemmille tytön leirihevosille. Hetken kuluttua saapuivat myös Lauren ja Sirppa ja viimeisenä, muttei vähimmäisenä heppalaisista tuli Jutta. Lähdimme yhdessä kiskomaan ja raahaamaan laukkujamme kohti leiritupia. Pakkanen kiristeli poskipäitä, ja minua alkoi paleltaa. Pitäisi vaihtaa legginsit paksumpiin tai topata itseni paksummilla housuilla, kunhan vaan pääsisimme asettumaan taloksi. Vatsassa kiersi ja jännitti, tätä oli odotettu.
”Vilu”, Keikki valitti.
”Joo, täytyy lisätä vaatetta”, Lauren säesti.
Lynn sai taiteiltua yhden käden vapaaksi ja tarttui riuskasti ovenripaan. Ehkä hieman liiankin riuskasti, sillä ovi päästi ilkeän äänen ja kahva jäi Lynnin käteen.
”Mitäh!” Lynn henkäisi.
”Se-se oli ihan jäässä ja…!” tyttö änkytti.
Jutta työnsi Lynnin tieltään ja yritti avata ovea ilman kahvaa. Ei, ei onnistunut. Jäimme värjöttelemään oven ulkopuolelle.
”No kiitos”, joku sanoi.
”Ei se ollut Lynnin vika, toi ovi oli ihan jäässä ja katsokaa nyt kahvaakin, ihan laho”, Sirppa sanoi.
”Niinpä. Käydään hakemassa sisältä apua ennen kuin jäädytään tänne”, Lauren päätti. Lähdimme kohti päärakennusta. Vyöryimme ovelle, ja Lauren soitti ovikelloa. Sitten hän koputti oveen. Sitten hän hakkasi ovea. Sitten hän ja Keikki jytistivät ovea kyynärpäillään ja potkivat sitä, mutta kukaan ei tullut avaamaan.
”Rauhoitukaa, ennen kuin sekin tippuu sijoiltaan”, Lynn sanoi.
”Ehkä ne on tallissa.”
Raahasimme pakaasejamme talliin, mutta sekin oli tyhjillään ihmisistä. Kaikkia alkoi jo kylmettää, pari valitti vilua ja minäkin aloin kieltämättä olla vähän jäässä. Huusimme Josefiinaa, Annea ja Jaakkoakin, mutta kukaan ei huutoihin vastannut. Palasimme värjöttelemään tuvan ovelle. Jutta otti kätensä takkinsa sisään ja Keikki kyykistyi hieromaan varpaitaan. Posket punottivat ja huulet alkoivat muuttua sinertäviksi itse kullakin.
”Tännekö me jäädytään?” Sirppa kysyi.
”Miksei mennä sisälle talliin?” ehdotin.
”Täältä näkee paremmin.”
Samassa Jossu tuli näkökenttään. Hänellä oli toppavaatteet ja pipo, ja posket punoittivat.
”Hei tytöt! Joko te tulitte! En osannut odottaa teitä vielä! Olin käymässä naapuritallilla!”
”Ki-ki-ki-kiva ju-juttu, m-mutta avaisitko ove-ve-ven?” Keikki kysyi kalisevien hampaidensa välistä.
Jossu koetti ovea, huomasi rikkinäisen lukon, tutki saranoita. Ja sitten nainen asteli taaksepäin ja latasi alasaranaan. Yhdellä potkulla ovi oli puoliksi irti paikoiltaan, meidän tuijottaessamme vieressä haavi auki. Nainen mutisi hakevansa työkalupakin, kun me hipsimme sisälle. Hetken kuluttua hän tuli takaisin, vaihtoi saranan – ja asensi ovenpuolikkaan uudestaan paikoilleen!
”Eiköhän tuo nyt käy”, hän sanoi. "Rukkaan kahvan myöhemmin. Äkkiä nyt talliin, hevoset kaipaavat hoitamista.”
Astelimme innoissamme sisälle talliin.

?:

Hepparyhmän koulutunti

Hermostuneet, hihitteleväiset tytöt parveilivat tallikäytävällä. Kikatus hiljeni, kun astuin toimistosta ja komensin leiriläiset koolle. Kimpsut ja kampsut oli purettu leirimökkeröihin ja hoitohevoset jaettu. Tytöt näyttivät enemmän ja vähemmän tyytyväisiltä leirihoidokkeihinsa, mutta kukaan ei marmattanut ääneen. Niinpä päätin muitta mutkitta rykäistä leirin käyntiin ekan ratsastustunnin kautta.

- Okei, eli hevosryhmä valmiiksi, pidetään koulutunti maneesissa!

Liisa, Keikki ja kumppanit katosivat touhukkaina ratsujensa pariin ja minä hörpin vielä viimeisen kahvikupposen ennen maneesiin raahautumista. Kohta ovesta alkoi valua ratsukoita kaartoon. Odottelin, että mattimyöhäsetkin saapuivat paikalle ja jelpin ratsastajat selkään. Sitten tunti saikin luvan alkaa. Koska mukana oli eritasoisia hevosia, olin suunnitellut tunnin rungon perushelpoksi. Esimerkiksi Almalta ei voisi erityisen vaikeita tehtäviä vaatia, pohjoisruotsinhevostamma kun tuskin osasi pohkeenväistöäkään. Ja toisaalta yksinkertaisetkin tehtävät olivat välillä tarpeen: tuskin kukaan tytöistä saattoi sanoa itseään niin taitavaksi ratsastajaksi, etteikö perusasioiden kertaminen olisi välillä tullut tarpeen.

- Ottakaa pari kierrosta alkukäyntejä mutta heppoja saa jo herätellä pohkeilla. Ne on saaneet olla viime viikon laiskalla, eli voi olla vähän tahmeeta.
Ja nihkeää ratsastus toden totta olikin: Blondi liikkui kuin tervassa ja Alma näytti nukahtavan pystyyn. Virkeitäkin hevosia löytyi, Topi ja Myntti tanssahtelivat levottomina eestaas.
Sirppa ja Jutta, älkää jääkö suuhun roikkumaan vaan tehkää jatkuvasti huomaamattomia pidätteitä saadaksenne hevoset kuulolle.

Kun ratsut alkoivat vertyä, kehotin ratsastajia ottamaan harjoitusravin: - Ratsastakaa hevoset kunnolla kulmiin ja tehkää voltit lyhyille sivuille. Istuminen voi aluksi olla vaikeaa, mutta joustakaa ristiselästä ja yrittäkää pitää istunta mahdollisimman aloillaan. Silti ei tartte stressata pienestä pomppimisesta, se kuuluu asiaan. Rennosti vaan!
Alman ja Blondin ”ravi” oli kuin hidastetusta filmistä. Ratsastajat eivät olleet hoksanneet napata raippoja mukaansa, joten käskin tytöt keskelle ja ojensin molemmille nuo ihmeitätekevät vihdat.
Mätkäytätte vaan rohkeasti pohkeen taakse. Ne on tuntihevosia ja niiden pitää vastata apuihin reippaasti.

Sentti hölkötteli pitkin, ilmavin askelin ja Lynnin posket rusottivat puoliverisen selässä.
Lynn, nyt Sentinkin askeleet ovat vähän löysiä. Voit pyytää sitä kokoamaan itseään ottamalla vähän tukevamman tuntuman suuhun ja tiivistämällä omaa istuntaasi. Noin, hyvä, huomaat varmaan heti eron? Sentti ottaa nää kertaustunnit aina vähän rennommin, eli pysypä tarkkana.

Cassukin oli ottanut lomastaan kaiken irti, ja paluu arkeen oli takkuinen. Ruuna kulki jäykin askelin ja Liisa hölskyi selässä otsa rypyssä. Kiirehdin ohjeistamaan tyttöä:
- Cassu vertyy tavallisestikin hitaasti, joten älä huolestu, kyllä se kohta lämpenee. Pyydä sitä siellä voltilla taipumaan kunnolla kyljistään.

Myntti kävi kierroksilla: puoliverinen hönki kaviouralla hurjaa vauhtia Jutan yrittäessä epätoivoisesti pidättää sitä. Tiesin, että tammasta olisi riittänyt paukkuja paljon hallitumpaankin menoon.
Jutta, älä anna periksi. Suussa roikkuminen ei auta, vaan sun pitää tehdä niitä pieniä puolipidätteitä. Pidä kevyt tuntuma suuhun ja kun se yrittää lähteä viemään, älä lähde lantiollasi liikkeeseen mukaan. Voit tehdä vapaasti niin paljon voltteja kuin tarttee, ettei Myntsä lähde lapasesta.

Mynttiä pahempi kuumakalle löytyi kuitenkin maneesin toisesta päästä. Ihan hirvitti, kun katsoin Topin ja Sirpan ravaamista. Tytönkin kasvoilla näkyi epävarmuutta, kun volteista tuli lähinnä suorakulmionmuotoisia. Neuvoin Sirppaa ottamaan kevyen ravin, jos se tuntui varmemmalta vaihtoehdolta.
- Jos jäät sahaamaan suuhun, siitä seuraa vaan oravanpyörä, sillä Topi pistää kyllä vastaan. Sen sijaan hidasta liikettä istunnallasi ja älä keskity vauhtiin vaan siihen, miten Topi liikkuu. Yritä saada sitä pehmeämmäksi ja vähän kootummaksi.

Keikin kasvoilla oli tomera ilme, kun hän hoputti Blondia puoliveristen perään ja kehuin tytön tsemppausta. Blondi sen sijaan näytti harvinaisen happamalta jouduttuaan liikuttamaan pulleita koipiaan vähän vauhdikkaammin.
- Keskity, Keikki, myös siihen, että Blondi tekee muutakin kuin ravaa. Aseta se volteilla ja koita saada se kuuntelemaan myös pohjetta.

Alma näytti hieman hajamieliseltä mutta noh, ainakin se liikkui. Lauren istui tamman mukavassa ravissa nauttien täysin siemauksin. Hymähdin itsekseni, tyttö oli vielä suhteellisen uusi kasvo Seppeleessä ja selvästi korviaan myöten ihastunut hoitohevoseensa. Hän tuntuikin olevan juuri Almalle sopiva, leppoisa mutta tarmokas hoitaja.
- Alma on kyllä harvinaisen laiska tänään, yleensä se kyllä yrittää parhaansa. Alkukankeuttahan toi vaan on lomaviikon jäljiltä, saatpa nähdä että perjantaina joudut pidättelemään sitä!
- Sitä odotellessa, Lauren naurahti.
Alma ei vielä oikein ymmärtänyt pohkeiden päälle vaan tulkitsi kaikki kylkiensä hipelöimiset eteenpäinajamiseksi, siispä kehotin Laurenia käyttämään ohjia pohjeapujen lisänä.
- Kyllä se Alma vielä oppii!

Lopuksi otimme laukkaa kahdeksikolla.
- Älkää antako heppojen vaihtaa laukkaa välillä, vaan pitäkää pohkeet tiiviisti kyljissä. Alman kanssa kuitenkin voit, Lauren, pudottaa raville ja nostaa laukan siitä. OK?

Laukkasuoritukset olivat mitä erilaisempia. Blondi vaihtoi laukan välillä ja Sentti suoritti tehtävän innottomasti. Neuvoin Juttaa ottamaan pari ylimääräistä pääty-ympyrää laukassa, että ylimääräiset höyryt saatiin päästeltyä. Topi kuumui jo omaa vuoroaan odotellessaan ja Sirppa sai laukan nostettua käynnistä. Topi innostui niin, ettei ollut pysyä karvoissaan ja tuloksena oli maneesin hiekkaa maisteleva ratsastaja. Toinen yritys oli parempi, vaikka laukka vaihtuikin välillä.
Cassu oli lopputuntia kohden prepannut muotoaan ja Liisa sai aikaan ehdottomasti tunnin onnistuneimman laukkakahdeksikon. - Upeaa, Liisa!
Almakin oli alkanut innostua ja totteli sympaattisen kuuliaisesti Laurenin apuja. Laukka nousi ravin kautta hienosti uudelleen.
Halukkaat saivat yrittää toisenkin kerran, ja kangertelun jälkeen saatiin Myntistä ja Topistakin irti huomattavan vauhdikas, mutta vastalaukka kuitenkin.

- Kiitos tunnista ratsastajille, tästä on hyvä jatkaa!

?:

Poniryhmän koulutunti

Kaviouraa kiersi monta pientä, hauskaa poninkoltiaista, kun leirin poniryhmä pääsi ekalle ratsastustunnilleen. Koska Pampulan molemmat puunaajat, Loviisa ja Pipsa, olivat halunneet leirille osallistua, olin ratkaissut tilanteen ovelasti: tytöt ratsastivat ponitunneilla vuorotellen Pampulla ja Humulla. Tälle tunnille olin laittanut Pipsan Humun selkään ja Loviisan Pampulan päälle.

- Sitten voitte alkaa kokoamaan ohjia! huutelin alkukäyntien jälkeen. - Teillekin tiedoksi, että viimeviikkoisen hiihtoloman johdosta ratsastus voi olla vähän nihkeää. Katsotaan kuitenkin, mitä saadaan aikaan!

- Aluksi otetaan vähän temponvaihteluita käynnissä. Pitkillä sivuilla yritätte saada esiin nopeimman käynnin, joka ponilta löytyy. Lyhyillä sivuilla taas koitatte muokata käynnistä mahdollisimman hitaan, ohjeistin mikrofoniin.
- Huoh, tylsää... kuului useammasta suusta.
- Lapset rakkaat, ne tylsät ja helpot asiat on aina välillä tarpeen. Mä en suoraan sanottuna usko, että kukaan teistä on niin hyvä ratsastaja, etteikö tällasista harjotuksista ois jotain hyötyä.

Tytöt alistuivat kohtaloonsa ja paneutuivat tehtävään. Siiri ei millään ymmärtänyt käsitettä 'nopea käynti', vaan hypähti aina iloiselle raville.
- Hyvä, että Siiri reagoi sun apuihin, kommentoin Maissille. - Yritäpä käyttää aina vaan kevyempiä pohkeita, kyllä se käynti sieltä löytyy.
Pampula näytti suoriutuvan käyntitempojenvaihtelusta yllättävän hyvin. Loviisan naamalla oli tuima ilme hänen keskittyessään ratsastukseen.
- Muuten hienoa, Loviisa, mut laitapa jalkaa vähän taaksepäin. Nyt sun pohje on tosi edessä. Hyvä!

Taiga oli Wearin omistuksessa muuttunut virkeämmäksi ja pehmeämmäksi monipuolisemman liikunnan ansiosta. Niinpä Aimiella ei ollut mitään ongelmaa ponin kanssa. - Hyvä, Aimie!
Pikku muutteli vauhtiaan osaavasti ja Fiona näytti tyytyväiseltä. Syytäkin oli, sillä risteytysponi kuunteli tyttöä hienosti. Toisaalta tiesin, että Pikku oli melkoinen automaatti ja luultavasti oli jo hoksannut homman juonen.
Pellaa tällainen peeloilu ei kiinnostanut ja tamma näytti kyllästyneeltä, mutta liikehti kuitenkin Fiian ajaessa sitä pontevasti eteenpäin.
Humu kulki Pipsan alla terhakkaan tyyliinsä, mutta ei erityisemmin keskittynyt ratsastajaansa.
- Pipsa, voit vähän lyhentää ohjaa ja muistuttaa Humulle, kumpi sen suunnan ja vauhdin määräsikään. Älä jää kiskomaan ohjista vaan pari pientä pidätettä riittää.

- Ihan hyvältä näyttää... Koittakaapa saada kevyt mutta tehokas tuntuma sinne suuhun, nyt ei ponskit näytä erityisemmin kuolaimella olevan... Tiivistäkää omaa istuntaanne ja istukaa syvemmälle sinne satulaan.
Ratsastajat kokoilivat ohjia ja noudattivat ohjeitani parhaansa mukaan.
Hyvä, yrittäkkää jakaa paino tasaisesti satulaan niin, että istutte istuinluidenne päällä. Ajatte hevosta eteenpäin istunnallanne ja samalla pidätte tukevan tuntuman suuhun. Hevosten pitäisi hiljalleen alkaa pehmetä ja kulkea kootummin.

Yllätyin, miten nopeasti Taiga nöyrtyi Aimien alla ja kulki huomattavasti kauniimmin; hauskanvärinen poni sai askeliinsa kaivattua irtonaisuutta. Kehuin tytön hyvää istuntaa ja hienoa yhteistyötä Taigan kanssa.
Shettisten kanssa ei ymmärrettävästi ylletty samaan ihan yhtä nopeasti. Siiri löi lekkeriksi ja ryösti kesken kaiken raville, mutta palasi nopeasti ruotuun Maissin pidätettyä sitä kipakasti.
- Siiri tarvitsee määrätietoista ja terävää ratsastusta, Maiss. Sun pitää olla koko ajan askeleen edellä eli valmistautua kaikkiin mahdollisiin oikutteluihin.
Maiss nyökkäsi totisena ja teki työtä käskettyä. Pehmeät pidätteet saivat Siiriäkin kuulolle, ja hiljalleen Siirin liikkeet parantuivat.
Pampulallakin oli vauhti päällä ja sekin pyrki ottamaan ravispurtteja. Syy löytyi nopeasti: - Loviisa, nyt sulla on vähän liian tiivis istunta. Eli puristat pohkeillasi koko ajan Pampulan kylkiä ja kun se sitten vastaa sun apuihin nostamalla ravin, pidätät sen käyntiin. Varo siis, ettet jää junnaamaan jaloilla sen kylkiä. Muuten hyvältä näyttää.

Humu heitteli päätään tylsistyneenä: tällainen yksitoikkoinen kehän kiertäminen ei ollut sitä varten. Pipsa kiskoi suomenpienhevosen päätä itseensä kohden epätoivoisen näköisenä ja yritti samalla keskittyä omaan istuntaansa.
- Humu tekee tuota erityisesti kyllästyneenä, joten koita kestää – kohta siirrytään raviin. Paitsi että en tiedä, onko sekään Humun kanssa sen nautinnollisempaa... virnistin ja Pipsa huoahti raskaasti.
Pikun menosta oli tullut arvattavan automaattista, ja Fiona lähinnä vain istui kyydissä.
- Fiona, sun pitää nyt tsempata. Pikku kyllä tekee kaiken, mitä pitää, mutta ponnettomalta vaikuttaa. Paneudu itse ratsastukseen ja yllätä Pikku vaikka lisäämällä tempoa jo lyhyen sivun puolessavälissä, niin tää ei mene ihan rutiinilla.

- Hyvä, ja sitten sama juttu harjoitusravissa. Hop hop!
Ratsukot siirtyivät raviin – osa innokkaammin, osa vähemmän innokkaasti. Pipsa näytti tuskaiselta Humun töks-töks-ravissa, Pellan pehmeä askel oli mannaa Fiian takalistolle ja Siiri ehti näyttää tunnin ekat pukkirodeot. Hymähtelin itsekseni, ponitunnit eivät koskaan olleet tylsiä.

- Nyt päästään harjoittelemaan keskiravia – vähän samantyylistä ravia kuin lisätty ravi, mutta askeleesta ei kuitenkaan tavoitella yhtä liidokasta. Liikkeen tulisi olla pyöreää ja niiden takajalkojenkin löytyä sieltä. Antakaa ponien tässä laskea kaulaansa ja päätänsä. Istunta pysyy tiiviinä ja herkkänä.

- Keskiravi vaatii hepan kokoamista, joten tiiviin istunnan lisäksi pehmeää ohjastuntumaa tarvitaan.

Aluksi ratsastus oli melko kaoottista, mutta ratsukko toisensa jälkeen ravi alkoi näyttää lennokkaammalta. Osa pääsi tavoitteeseen paremmin, osan keskiravi jäi vähän kauemmas haetusta.

Loppuhuipennukseksi otimme kiitolaukkaharjoituksia kevyessä istunnassa pitkällä sivulla: nyt saatiin mennä niin lujaa kuin ponien jaloista lähti! Ratsukot pistivätkin parastaan, ja hurja tippuminenkin nähtiin, kun Siirin pukkihyppy yllätti Maissin. Ponit pysyivät kuitenkin hyvin hyppysissä, ja kohta päästin hikimärät ratsut loppukäynneille maastoon.

Loviisa:

"Jee! Pulkkamäkeen!" hevostytöt huutelivat. Meille oli juuri kerrottu että pääsisimme Pyöstinvuorelle koko illaksi! Hyppäsimme Jossun ja Annen autoihin. Autot olivat täynnä pulkkia, liukureita, eväitä ja heppatyttöjä!
Yhtäkkiä alkoi kuulua rouskutusta. Näimme kuinka Fiona söi eväsmakkaroita. "Mums mums mums.. tuli nälkä!" Fiona mumisi.
Kaikki hihittivät Fionalla.Viimein pääsimme lähtemään. Katselimme ulos metsään."Katsokaa tuolla on se vuori!" Maissi huudahti.
Nousimme autojen kyydistä ja juoksimme Pyöstivuorelle pulkat käsissämme.
"Se, joka on viimeisenä alhaalla, on pullaponi!" huusin, hyppäsin pulkkaani ja otin kovat vauhdit. Jokainen tyttö teki saman perässä.
"WOUU" kuului tyttöjen kiljuntaa.
"Rauhallisesti nyt" Anne komensi.
Anne ja Jossu sytyttivät nuotion makkaranpaistoa varten. Juoksimme ylös ja mäkeä alas monta, monta, monta kertaa. Tuuli vihelsi korvissamme kun laskimme vuorta alas. Ihan ylös emme jaksaneet kivuta, sillä Pyöstinvuori oli niin iso! Vaikka emme ylös menneetkään, saimme huikeat vauhdit.

Hämärä alkoi hiipiä. Paistoimme makkaraa ja söimme voileipiä. Joimme kuumaa mehua ja kaakaota. Vitsailimme ja juttelimme iloisesti. Kerroimme toisillemme myös kummitustarinoita.
"Oli pimeä yö", minä aloitin. "Mies nimeltä Tapio oli juuri lähtenyt metsään sieniä keräämään" sanoin ja purskahdin nauruun. Yritin saada ääneni karmaisevaksi. "Hän etsi ja etsi... ja löysi sienen. Oli jo pimeää, joten hän ei nähnyt mikä sieni se oli. Hänellä oli nälkä joten hän paistoi sienen." Irvistin karmeasti. "Sitten hän otti leivän taskustaan ja laittoi sienen leivän päälle. Ja PURAISI!" kiljahdin. "Yhtäkkiä Tapiota alkoi pyörryttää ja hän kuolla kupsahti metsään. Vain leipä ja sieni mätkähtivät maahan."
Kaikki tytöt purskahtivat nauruun.
"Olipa hirveä tarina", Keikki kommentoi.
" Niin oli" Pipsa selvensi. Kerroimme mitä kauheampia tarinoita toisillemme.
Kerkesimme muutamat laskut laskea ennekuin Josefiina huusi kaikkien tulevan luokseen.
"Nyt lasketaan teidät ennenkuin kukaan lähtee täältä" Jossu sanoi.
"1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11?" Anne luetteli.
"11? Eikös meitä pitänyt olla kakstoista?" Jossu hätääntyi.
"Yksi puuttu!" Anne huusi.
Tyttöjen kesken tuli supinaa."Me ollaan tultu siihen tulokseen että Sirppa puuttuu" tytöt sanoivat yhteen ääneen.
Jossu ja Anne juoksentelivat sinne tänne ja huutelivat Sirppaa. Kaikki alkoivat hätääntyä.
"Mitä jos karhu on syönyt Sirpan?" Lauren parahti.
"Tai hirvi astunut päälle!" Liisa kiljahti.
"Nyt teidän mielikuvitus alkaa laukkaamaan vähän liikaa tytöt" Anne sanoi."Kyllä tälle joku järkevä selitys on."
Etsimme Sirppaa joka paikasta mutta tyttö oli kadonnut kuin tyhjään.
Hajaannuimme kahteen ryhmään. Minä, Lauren, Liisa, Lynn, Pipsa, Maiss ja Anne oli toinen ryhmä ja loput toinen.
Lähdimme eri suuntiin etsimään Sirppaa. Metsässä oli pimeää joten kuljimme käsi kädessä. Niin myös pysyimme kasassa.
Annen autosta olimme löytäneet pienen taskulampun joka edesauttoi meitä pikkaisen näkemään Sirppaa. Pimeässä metsässä oli hiukan pelottavaa. Onneksi en ollut yksin.
"Sirppaaaaaaaaaa!" huutelimme. Vastausta ei kuulunut. Kun olimme olleet metsässä pitkään ja varpaita alkoi paleltamaan ajattelimme lähteä autoille.
Se oli aika vaikeaa nimittäin emme muistaneet yhtään mistä olimme tulleet. Kyyneleet valuivat silmiini. En haluaisi eksyä juuri nyt. Leiri oli alkanut vasta tänä päivänä!
Pääsimme autoille. Jossu ja muut odottelivat jo siellä.
"Hypätkää autoihin niin laitetaan ne käyntiin ja minä ja Anne lähdetään etsimään vielä Sirppaa" Jossu sanoi.
Sullouduimme autoon ja kuuntelimme radiota.
"Pitäkää nyt kaverista huolta" Anne huusi meille.
Istuin hiljaa takapenkillä. Kenelläkään ei ollut asiaa.
"Onko tuo Sirppa?" Aimie huuhdahti.
Näimme tumman hahmon laahustavan autojen luo.
Sieltä näimme Sirpan tulevan luoksemme iloisesti hymyillen.
"Missä sinä olet ollut? Mitä on tapahtunut? Me ollaan etsitty sua koko ajan!" me kaikki huutelimme.
"Täh?" Sirppa sanoi kummastuneena. "Mähän olin vain pissalla!"
"Pissalla?!" Lauren hymähti.
Purskahdimme kaikki nauruun. Olimme siis olleet ihan pöhköjä!
Menimme autoille ja matka jatkui kohti Seppelettä. Olimme niin väsyneitä että kömmimme heti sänkyihin. "Mitähän huomenna tapahtuisi?" ajattelin.

Tiistai

Pipsa:

Jalkoihin särkee ja olo on vetelä, mutta kyllä tunnit olivat olleet sen arvoisia. Koulu ja westerntunti olivat olleet hyvin opettavaisia.
- Pipsaa, Keikkii, Juttaa, Loviisaa, tulkaa! Elokuva alkaa kohta, Aimie huhuilee autiolta käytävältä. Reippaasti rapsuttelen vielä viimeisen kerran Sikkeä, kipittäen tytön luo. Viiden koplana tallustelemme leirimökeistä isommalle, jossa muut leiriläiset jo odottelevat.

- Pipsa, kun sie kävit ostaa ne karkit niin missä ne on? Fiia kysyy huolestuneena. - Muistit kai?
- Tietty, virnistän rennosti käännähtäen sängylleni, jonka päällä reppuni ovat. Pian alan itsekin hermostua, vaikka olenkin varma, että otin herkut mukaan. Silti kolme karkkipussia, kaksi sipsipussia ja kolme limpparipulloa sisäänsä vetänyt reppu tuntuu hävinneen kuin ilmaan.
- Missä ihmeessä se on… mumisen penkoen tavaroitani. Muistan vielä tarkkailleen, kuinka olin laittanut ne oikein isoon, tummansiniseen reppuuni.

- Ehkä joku on vieny ne? Lauren toteaa kaikkien käännähtäessä tähän päin.
- Totta… Sirppa mumisee. - Joku ois voinu viiä ne meiän ollessa ratsastustunneilla…
- Jaakko? Jutta ehdottaa. - Sillä olis ollu tilaisuus.
- Mennään ottaa se lurjus kiinni, karkinhimoinen Fiia murahtaa. - Miun lakujahan ei noin vaan kähvelletä, sen se tahmanäppi saa todeta…

Pikaisesti kaikki säntäävät nappaamaan kengät jalkaansa, rynnäten porukalla talliin, jossa mies oltiin viimeksi nähty lattiaa harjaamassa. Kurkistus käytävälle ja saamme todeta tämän seisovan parinkymmenen metrin päässä tallista tupakka suussaan.
- Jaakko perkele, varastitko sie meiän herkut? Maiss paukauttaa tallityöntekijälle, joka pudistaa päätään.

- En mie teiän karkkeja alentuis viemään, vai mitä työ oikein luulette? tämä ärähtää. - On tässä tärkeämpääkin tekemistä kuin joittenkin karkkien varastelu… Ja kyllä miun palkka sentään karkkeihin riittää vaikka siinä ei kehumista olekkaan.
- Ootko nyt ihan varma? tuhahdan. - Kristian morjens!
Jaakon vierelle ilmestynyt Kristian moikkaa takaisin, haukotellen leveästi.
- Turhaan te velipoikaa syytätte, mie oon valvonu sitä koko päivän, poika virnistää. - Ei voi kehua, että se ois töitä tehny kamalasti. Lähinnä vaan tuota tupakkaa poltellu.
Jaakko mulkaisee pikkuveljeään, minun hytistessä kylmästi. Järki ei ollut päätä paljoa pakottanut, kun olin kirpeään pakkaseen lähtenyt vain hupparilla.

- Kuka se sitten on? Liisa ihmettelee, jatkaen leikillään. - Aimie ja Fiia, mihin te oikein menitte sillon kun lähitte tallista?
- Ette kai te sentään niitä ois varastanu? Keikki toteaa silmät suurina vitsaillen. - Vaikka ottehan te aikamoisia karkkihirmuja, mutta…
- Tollastako te meistä luulette? Aimie hymähtää muka suuttuneena. - Me oltiin kylläkin ihan auttamassa Jossua kauppareissulla.

- Niimpä, kiitos vaan, Fiia nauraa. - Mutta, entäs… Artsi?
- Ei, se ei oo ollu tänään tallilla, totean. - Entäs… Elli? Jos se ois vaikka siivotessaan tunkenu ne johonkin?
- Me käyään Keikin kanssa kysymässä onks se nähny niitä, Maissi ja Lauren vois seurata Jaakkoa hetken ja muut miettiä yhessä kuka ne ois vieny, tasalta nähtäisi sitten Jossun luona kun on ruoka, käykö? Lynn heittää varsin järkevän ehdotuksen.
- Miulle käy, totean hymyillen vastaukseksi. Myöntävien vastausten tulva täyttää ilmaa hetken, kunnes Lynn hölkkää Keikin kanssa kysymään Josefiinalta, missä Elli olisi ja toinen kaksikko menisi hetkeksi seuraamaan Jaakkoa, joka oli yhä ainut ehdokas syylliseksi.

Me, miettimisryhmä siis, painumme sisälle suurempaan leirimökkiin, jossa painamme viisaat päämme yhteen. Ilmassa lentelee jos jonkunmoisia ehdotuksia Kristianista tuntilaisiin ja osan ajasta käytämme jopa koko leirimökin penkomiseen. Vaikka koko leirimökki on pian kaluttu lattiasta kattoon, on yhä herkkujemme katoaminen mysteeri, joka ei tunnu selkenevän millään. Edes johtolankoja ei ole, joten tilanteemme näyttää erittäin toivottomalta. Vähitellen kello lähenee viittä, minunkin lähtiessä syömään muiden kanssa.

- Ei yhtikäs mitään, Keikki huokaisee Maissin nyökytellessä. Peräkanaa menemme sisälle lämpimään, herkullisen tuoksun saapuessa neniimme.
- NAM, mikä tuoksu! Loviisa hihkaisee ensimmäisenä, Josefiinankin tullessa esiin.
- Käykää vaan istumaan, ruoka on ihan pian valmista, nuori nainen selittää punavalkoinen essu yllään. Tunnen kuinka nälän tunne jyllää mahassani, onneksi ruoka olisi aivan hetken kuluttua edessäni.

- Jossu muuten, ootko nähnyt Pipsan Dakinen reppua? Fiona päättää kysyä naisen tullessa pöydän luo, ja laskiessa tarjoilukulhot pöydälle.
- En, mitäs siinä oli sisällä?
- Meidän karkit, sipsit ja limpparit, selitän ojentuen ottamaan makaroneja ja jauhelihakastiketta.
- Ootteko ettinyt mökistä?
- Juu, katosta lattiaan, Sirppa selittää kulauttaen vettä kurkkuunsa. Vaitonaisena tallinomistaja nyökkää, muiden puhellessa iloisesti ja miettien karkkiemme kohtaloa.
- Mieti jos ne ois joutunut saunaan, ne ois sulanut ihan mössöks, Jutta virnistää leveästi.

Ruokailun lopuksi valumme mökeille, pihapiirin jo alkaessa pimentyä. Metsän pimeys tuntuu uhkaavalta, jonka kruunaa pöllön yksinäinen huuto.
- Viimeinen on mätämuna! Lynn karjaisee kaikkien sännätessä juoksuun.
- EIH! karjaisen kaatuessani maahan suoraan lumikasaan. Ylläpäältä lumisena nousen, viimeistenkin jo sujahtaessa sisään.

Mökinkulman taakse vilahtaa varjo, pelon lamaannuttaessa minut. Jumitun paikoilleni. Sydämeni hakkaa ja käteni hikoavat. Mökin ovi aukenee hitaasti naristen.
- Pipsa, mihin jäit? Lauren kurkkaa vilkaisten minuun hämmästyneenä.
- Ei mitään. Vikkelästi kiirehdin sisään, lukiten oven perässäni. Välttelen ulos katsomista, pelkään näkeväni jotain. Arkajalka. Pelkuri. Ennemmin kuin kuollut ja kuopattu pelkuri. Istun vaimeana kerraten kokemusta mielessäni. Muut juttelevat pirteästi, ja tuntuvat jo unohtaneen herkkujemme katoamisen. Miten ne olivat noin vain kadonneet? Oliko joku kenties todella vienyt ne?

Ulkovalo valahtaa päälle, osoittaen jonkun liikkuvan mökin edustalla. Taas pelko kylmää selkääni. Kop, kop, kop. Liisa avaa oven. Kylmää ilmaa virtaa sisään.
- Katsokaas mitä mie löysin, Josefiina hymyilee näyttäen reppuani.
- Mistä sen löysit? kysyn salaman nopeasti.
- Tallinkäytävällä se loju, siinä Epun karsinan edessä, nainen selittää jälleen.
- Kiva voidaan sittenkin mässätä ja kattoa se leffa! Lynn hihkaisee. Pakotan pienen hymyn kasvoilleni, sydämeni yhä hakatessa nopeasti.

Keskiviikko

Torstai

Jutta:

-Aarh mua väsyttää, Liisa huokaa ja lösähtää sängylleen. -Muaki, mumisen ja istun maahan kiskoen kenkiä jaloistani. Maastolenkki on sujunut mukavasti, pieniä kommelluksia lukuunottamatta, tosin tämä oli vaatinut veronsa ja nyt me kaikki olemme hurjan väsyneitä. Saan vihdoin saappaat jalasta ja istahdan Liisan ja Maissin viereen sängylle. -Mitä nyt tehään, Lauren kysäisee haukotellen. -No mä en teistä tiiä mut tää tyttö lähtee ainaki nukkumaan, Pipsa mumisee ja laahustaa ovesta ulos omalle mökilleen. -Miten teitä voi väsyttää, mua ei nukuta yhtää…nii joo tulkaa mun kanssa kattomaan onks tuolla jotai syötävää ku mulla on vielä kamala nälkä, Keikki kysyy pirteästi. -Mä en ainakaan tuu, mua ainaki nukuttaa ihan kamalasti, Fiona tokaisee ja laahustaa hänkin yläkertaan jossa tämän sänky siaitsee. Muut vastasivat samaa ja painuivat pehkuihin. Vain Keikki jäi istuskelemaan sängylleen miettien varmasti mitä tekemistä keksisi…

"Noin 30 minuuttia myöhemmin"

Iiiiikk! Karmaiseva huuto rikkuu hiljaisuuden. Myös muut tytöt kiljahtelevat kauhusta. -Mitä te huudatte iiih, Aimie pelästyy myös. Keskellä huonetta seisoo valtava, karvainen, suuri ja super ällöttävä hämähäkki. -Iu mistä toi on tulle, Sirppa huutaa ja nousee seisomaan sängylleen. -No en kyllä todellakaa tiiä, Aimie kimittää. -Mut hei mä luin semmosen jutun missä joku käärme oli luikerrellu jossain kerrostalossa viemäreitä pitkin kokonaan toiseen asuntoon! Entä jos toikin on taivaltanu pitkän matkan tänne meiän mökkiin, huudan kauhuissani! -Ahaa Jaakkoko tollasia kasvattaa vai, Maiss tokaisee. -Joka tapauksessa se pitää tappaa, Fiia kiljahtaa ja nappaa paksun houkutus kirja käteensä. Sitten tyttö pomppaa lattialle la länttää kirjan suoraan hämähäkin päälle. -Pomppaa vielä sen päälle että varmasti kuolee, Loviisa sanoo varovasti. Fiia tekee työtä käskettyä ja pomppaa kerran kirjan päälle. -Hah nyt se on kuolli, ehtii Lynn tokaista kun oven ulkopuolelta kantautuu räkättävä nauru.

Keikki kipittää huoneen keskelle ja lysähtää maahan nauraen ja vatsaansa pidellen. -Hei Keikki varo kirjan alla on hämppis, Sirppa varoittaa nauravaa tyttöä. -Hahaa se on teko hämähäkki, Keikki kikattaa. Kaikki me jäämme tuijottamaan maassa kieriskelevää Keikkiä. -Se kyllä näytti aika oikeelta näin ku kaukaa kattoo, Fiona hihittää hervottomasti. -Selvä tappaja tarantella, Nyökkäsi Loviisa ja repeää nauruun. Lopulta mökki täyttyy kikattavista tytöistä. Kaikkien väsymys oli tipotiessään, sen verran kammottava herätys oli. -Mistä ihmeestä sä kumihämppiksen revit, Sirppa kysäisee Keikiltä? -Mä voitin sen joskus jostai arpajaisista ja sitte se jotenki eksy mun tarvikelaukkuun, ja selvästi se tuli tarpeeseen tyttö hihittää.

Perjantai

Maiss:

Rekiretki oli loppunut, joten me kaikki hoitajat istuimme oleskeluhuoneessa. Fiia täytti Laurenin leiripäiväkirjan ystävät -osiota, kun taas Lynn kuvasi meitä muita järjestelmäkamerallaan. Aimie sen sijaan hyppeli ympäriinsä ja lauloi Adam Lambertin uusinta biisiä.
“Oot sä noin kusessa Lambertiin?” Pipsa kysäisi Aimielta.
“En, kai…” punapää vastasi.
“ON SE!” Keikki huudahti.
“Ja ihan kunnolla”, täydensin.
Kaikki purskahtivat nauruun, jopa Aimie joka kylläkin oli aivan punainen, kiitos meidän. Loviisa piteli vatsaansa pyörähdellen sohvalla suuntaan jos toiseen, ja saaden Liisan suosiolla nousemaan sohvalta.
“JESS!” Lynn yhtäkkiä kiljaisi. “I’ve got the shot!”
Pellavapää ojensi kameran minua kohti ja katsoin kameran pikkuista näyttöä jossa näkyi mustavalkoinen kuva meistä kaikista leiriläisistä; Lauren katsoi Fiiaa joka kirjoitti hänen vihkoonsa, Sirppa katsoi kattoa kohti seisten sohvalla riehuvan Loviisan vieressä, Liisa oli juuri nousemassa ylös sohvalta, minä istuin Jutan sylissä tuolissa katsoen kameraan, Keikki nojasi seinään nauraen kun Aimie katsoi häntä huvittuneena ja Fiona söi keksejä Pipsa seuranaan, joten menoa kuvassa totisesti oli. Se sai minut naurahtamaan.
“Onhan se nätti…” sanoin.
“Nätti!? Se on täydellinen, laitan tän heti mun kuvasivuille ku pääsen kotiin”, Lynn sanoi ja jatkoi kuvan esittelemistä, seuraavaksi Jutalle.
“No mutta teillähän on meno päällä!” oleskeluhuoneeseen astellut Josefiina tokaisi. “Mutta nyt meillä on teille Annen kanssa yllätys.”
“Jippii, mä rakastan yllätyksiä”, Fiona kertoi ja heitti keksipaketin Pipsalle noustessaan ylös lattialta.
Me muutkin nousimme ylös ja riensimme Josefiinan perässä ulos oleskeluhuoneesta.
“Minne me ollaan menossa?” Keikki kysyi kun astelimme alas portaita.
“Päärakennukseen”, Josefiina kertoi tyynenä.
Kipitimme ulos tallista, kaikki kolmetoista. Tallin omistaja ensimmäisenä astuimme päärakennuksen ovesta sisään ja otimme kenkämme pois. Hyppelimme Josefiinan perässä oleskeluhuoneeseen jossa Anne istuskeli sohvalla, kaukosäädin kädessään.
“Moi tytöt!” ratsastuksenopettaja tervehti. “Tulkaa tähän istumaan, ni laitetaan video pyörimään…”
“Mikä video?” Sirppa kysyi ihmeissään.
“Kattokaas”, Anne vastasi, painoi kaukosäätimen yhtä näppäintä ja televisiosta alkoi pyörimään musiikki sekä ruutuun ilmestyi kuva meistä leiriläisistä.
“MITÄ?!” huudahdin katsoen ruutua.
Kuva vaihtui toiseen ja tajusin taustalla pyörivän musiikin olevan Lady Gagan Bad Romance. Nyt televisioruudulla oli kuva Pipsasta ja Loviisasta jotka seisoivat Pampulan molemmilla puolilla, ja Pipsan toisella puolella nökötti Humu.
“Hihi!” Fiona naurahti, mutta nauru loppui lyhyeen: ruudulle ilmestyi kuva Fionasta joka istui virnistäen Pikun selässä, kuva oli otettu vikellystunnilla. “Hyi, mikä kuva! Poistakaa toi!”
Anne vain tyytyi naurahtamaan, Josefiina sen sijaan pudisti päätään:
“Ettekö te lukenu leirikirjeen pientä printtiä?”
“Kattokaa!” Lauren huudahti samalla kun osoitti televisiota jossa oli Alman kuva. “Se on niin söpö!”
Nyt musiikin tahdissa alkoi pyöriä video jossa Fiia teki westerntehtävää Sentin selässä. Sentti kulki oikein nätisti ja kaikki katsoivat kadehdittavin ilmein ratsukon menoa.
“On se Sentti kyllä hieno poni”, Lynn kehui hoitoponiaan.
Video vaihtui kuvaksi, jossa Keikki laski pulkkaa Sirppa heti perässään. Kuva siirtyi taas toiseen, ja tällä kertaa kuvassa hymyilivät Jutta plus Liisa. Otos oli todella onnistunut sillä Jutta ja Liisakin hymyilivät, eivätkä valittaneet ilmeitään.
Kun kertosäe alkoi ruudulle ilmestyi video jossa me kaikki laukkasimme hoitoponeillamme maastossa, en ollut huomannut että joku olisi kuvannut maastoreissuamme, mutta kaipa joku oli pusikossa piileskellyt. Melkein kaikki me istuimme kevyessä istunnassa, lukuun ottamatta Sirppaa jolla oli jo riittävästi tehtävää Topin hallitsemisessa perusistunnassa, enkä yhtään ihmetellyt; olihan Topi sen verran haastava ratsu.
“Kuka tän videon on tehny?” Fiia kysäisi.
“Artsi”, Anne vastasin iloisesti ja katsahti Josefiinaan. “Meijän Artsi.”
“Onkos Artsi noin taitava?” Aimie ihmetteli.
“No, musta tuntuu että Tappi on vähän avittanu”, Josefiina kertoi.
Sitten me kaikki jatkoimme videon katselua. Videossa oli kuvia kaikista leiriläisistä ja monesta kauraturvasta. Videoklippejäkin oli suuntaan jos toiseen, mm. ratsastustunneista.
Ihan lopussa oli Lynnin “the shot”.
“Miten te ootte saanu ton kuvan noin nopeasti tohon videoon?” Jutta kysyi.
“Niinpä! Kuinka nopeita te oikeen ootte?” Pipsa lisäsi.
Lynn tyytyi vain iskemään silmää ja hymyilemään salaperäisesti.

Kaikki olivat melkein itku silmissä kun hyvästelimme toisiamme, vaikka luultavasti jo seuraavana päivänä näkisimme taas. Olimme kaikki saaneet muistoiksi Artsin tekemät leirivideot, ja niitä luultavasti tultaisiin katselemaan enemmän kuin saippuasarjoja.
“Ketkä on ajatellu tulevansa Lumiriehaan huomenna?” Josefiina kysyi.
Me kaikki nostimme kätemme ylös.
“Huomenna siis nähään!” talliomistaja sanoi ja lähti astelemaan takaisin päärakennukseen.
Kun huomasimme Josefiinan kadonneen taloonsa, heitimme laukkumme käsistämme maahan, ja juoksimme talliin - olimme luvanneet Josefiinalle lähtevämme kuudelta, mutta eihän hän meidän suunnitelmia koskaan saisi tietää… Eihän?