Palaa edelliselle sivulle

Osallistujat:

Pipsa - Sikke: Su-maastoestekisat
Fiia - Pella: Pe-ilta, La-aamu
Lynn - Sentti. Su-kilpailut
Maiss - Siiri: Su-kilpailut, Su-kilpailut 2
Sara - Aksu: Pe-ilta, La-aamu, La-ratatunti, Su-kilpailut
Loviisa - Pampula: La-aamu

Ohjelma:

Perjantai:

Klo 16: Saapuminen tallille.
Klo 17: Tunti sänkkärillä alkaa.
Klo 18.45: Takaisin tallilla.
Klo 19.30: Iltapala, saunominen ja rentoutuminen.

Lauantai:

Klo 06: Herätys ja aamupala.
Klo 08.30: Aamun tunti lähipoluilla.
Klo 09.30: Aamun tunti päätty.
Klo 11.00: Lounas ja teoriatunti.
Klo 12.30: Vapaata.
Klo 15.00: Maastoesterata-tunti.
Klo 17.00: Maastoesterata-tunti päättyy.
Klo 18.00: Iltaohjelmaa.

Sunnuntai:

Klo 09: Herätys ja aamupala.
Klo 12.00: Leikkimieliset maastoestekisat.
Klo 14.00: Paluu tallille ja palkintojen jako.
Klo 14.30: Hevosten huolto ja välipala.
Klo 15.30: Kurssi päättyy.

Kuvia

Perjantai-ilta

Anne:

Koska aloitimme kurssin perjantaina, joudimme heti tositoimiin. Olin käskenyt kurssiporukan saapua tallille neljäksi. Toinen mökki oli laitettu valmiiksi kurssia varten, ja kurssilaiset saisivat käydä heittämässä kamppeensa sinne. Olin jättänyt tytöille viestin, että satuloisivat ratsunsa ja tulisivat usein käytetylle sänkipelolle viideksi. Näin pystyin menettelemään, kun kurssille osallistui vain Seppeleen tavat ja ympäristöt tuntevaa väkeä.

Köröttelimme Jaakon kanssa avolavalla sänkkärille ja kokosimme sinne pienen esteradan matalista esteistä: muutama matala tukki, pienehkö risuaita ja yksi taloeste. Tunnin tarkoituksena olisi kartoittaa ratsastajien kykyä hallita hevosia muualla kuin kentällä ja tietenkin katsella vähän hyppytaitoja.

Pian näinkin ryhmän saapuvan pellolle. Vaikka kello oli vasta viisi, oli jo hämärää ja hyinen usva leijaili pellolla. Hevoset vaikuttivat virkeiltä ja ratsastajat innokkailta.

Moikkasin tyttöjä ja ohjeistin heitä lämmittelemään hevoset itsenäisesti ravissa ja laukassa sänkipellolla. Jaakko painui avolavan sisuksiin lämmittelemään.

Alkulämmittelyjen aikana Aksu karkasi Saran otteesta pariin kertaan kiitolaukkaan. Siiri poukkoili niin, että Maiss mätkähti itseään satuttamatta maahan. Sikkekin oli villinä ja yritti ryöstäytyä esteille pariin kertaan Pipsan hyppysistä.

Kun ratsut alkoivat kulkea hallitummin, aloitimme työskentelyn ensin ravissa. Maassa olevat tukit tuli ylittää hallitusti ravissa ja sitten tehdä laajalla pelolla omavalintaisessa paikassa ympyröitä. Usea ratsu siirtyi automaattisesti laukkaan tukkien kohdalla. Huusin ja raivosin, että nyt mennään ravissa ja että ratsastajan täytyy pystyä päättämään hevosen askellaji ja vauhti helpoissa maastoissa, muuten oli turha haaveillakaan maastoesteradalle pääsystä.

Pampula kulki yllättävän hallitusti Loviisan hyppysissä, vaikka Loviisa olikin kokemattomin ratsastaja porukasta.

Jatkoimme tukkien ylitystä ravissa, mutta käskin talo- ja risuesteen hypättäväksi laukassa. Sara sai Aksu hallintaan hyvin ravin aikana, vaikka poni melkein lähti laukkaamaan, kun näki edellä viipeltävän Siken siirtyvän kolmitahtiseen askellajiin.

Sentti ylitti puolimetriset esteet naurettavan helposti, mutta Lynnillä oli kuitenkin työtä lähestymisissä ja temponvaihteluissa: ori oli sen verran vielä latautunut.

Fiia ja Pella selvisivät hienosti esteistä. Olin miltei unohtanut Pellan innokkuuden esteillä ja näemmä maastoesteet maistuivat tammalle vieläkin paremmin.

Maiss joutui olemaan todella päättäväinen, että sai Siirin suorassa esteille ja vielä kunnialla yli. Käskin tyttöä letittämään ponin ylipitkän harjan huomisen tunneille.

Lopulta olin nähnyt monta hyppyä, siirtymistä ja lähestymistä ja pystyin arvioimaan mitä kenenkin kohdalla viikonlopun aikana harjoittelisimme. Loppuravien jälkeen pyysin ratsukot avolavalle ja heitin loimet jokaiselle selkään. Jaakko keräili sillä aikaa estekalustoa mukaan.

- Sauna on lämmitetty ja iltapalaakin pitäisi olla mökillä, huikkasin vielä tytöille. – Kävelkää pitkillä ohjilla tallille! Huomenna herätys on kello 6 ja maastoon lähdemme puoli kahdeksan. Päivällä on teoriaa ja iltapäivällä toinen tunti, joten levätkää hyvin!

Fiia:

Ilta oli jo alkanut hämärtyä. Ilma tuoksui syksylle ja sateelle, hevoset olivat herkkiä ja varovaisia, ratsastajat jännittyneitä ja innoissaan. Olimme Annen maastoestekurssiporukan kanssa suuntaamassa sänkipellolle ensimmäisen illan treeniin. Me kurssilaiset – minä, Loviisa, Lynn, Pipsa, Maiss ja Sara – olimme saapuneet tallille neljän kieppeillä, majoittuneet toiseen leirimökkiin, joka tuoksui kesälle, heinälle ja auringolle, ja laittaneet hevosemme valmiiksi hyvissä ajoin ennen viittä. Sitten treffasimme tallipihalla ja lähdimme yhtenä letkana kohti sänkkäriä.

Pella pureskeli kuolainta, värähteli kuunnellessaan metsän ääniä ja vilkuili vähän väliä taakseen varmistaakseen, että shettikset ja Aksu olivat yhä mukana. Pipsa ja jonoa johtava Lynni keskustelivat matalalla äänellä keskenään, poniporukka takanamme kikatteli hermostuneisuutta naurussaan. Minä olin vaipunut ajatuksiini. Olisi ihana päästä pitkästä aikaa maastoesteille ja vieläpä Annen ohjauksessa, mutta oman osansa kurssiin toi myös tallilla ihanan porukan kanssa yöpyminen. Se oli vähän kuin leiri. Syksyisen ihana minileiri.

Usva tanssi pellolla ja hevoset allamme, kun saavuimme perille ja suuntasimme leveänä rintamana Annen luo.
- Ravia ja laukkaa itsenäisesti, pysykää selässä, Anne huikkasi muitta mutkitta. Levittäydyimme pellolle. Ehdin nähdä Aksun ponnistelevan päästäkseen Saran alta karkuun ja Siken painavan pohkeenväistöä yhdestä pellonnurkasta poispäin, mutta päätin sitten keskittyä omaan ratsuuni täysiaikaisesti. Vaikka Pella oli pomminvarma maastoratsu, tasainen ja pehmeäliikkeinen, se innostui kovasti päästessään täyteen vauhtiin sänkipellolla eikä minulla ollut todellakaan aikaa huomioida mitään muuta kuin poni.

Ravasin ja laukkasin ympäri peltoa, tein paljon siirtymisiä ja temponmuutoksia ja hain kaikin voimin hevosta kuulolle. Se taivutti kaulaansa, pärski ja puhisi, ja painoi menemään tavallista lennokkaammin askelin. Se lämpeni ja pehmeni kierros kierrokselta, ja kun Anne kutsui meidät luokseen, se oli oikein hyvän tuntuinen.

Tehtävänä oli ylittää maassa olevat tukit ravissa. Kuulosti helpolta, mutta käytännössä se oli huomattavasti vaikeampaa. Pella pomppasi johdonmukaisesti laukalle tukkien kohdalle ja laukkasi rytmikkäästi niiden yli, vaikka yritin tehdä aktiivisesti pidätteitä. Anne raivosi jokaiselle vuoron perään ravin säilyttämisestä ja lopulta minäkin onnistuin ravuuttamaan Pellan tukkien yli, vaikka työtä se vaati. Tämän jälkeen lisäsimme mukaan talo- ja risuesteen. Tamma ravasi tahdikkaasti tukit ja sinkosi sitten vauhdikkaaseen laukkaan – tullen kaikeksi onneksi pidätteistä takaisin hallintaan – ja hyppäsi pyöreänä kuin pieni harmaapantteri esteiden yli. Se ei katsellut vieraampia esteitä ollenkaan eikä kysellyt, mennäänkö vai ei, vaan se pisteli reipasta vauhtia menemään ja hoiti homman kotiin.

Poni sai kierros kierrokselta vauhtia pois, mutta energiaa takaosaan lisää, ja pomppi onnellisena esteiden yli. Minun tehtäväni oli naurettavan helppo – piti pitää hevonen ohjan ja pohkeen välissä, istua alhaalla välttääkseni työntämästä sitä hyppyyn ja myödätä reilusti, kun Pella lähti ponnistamaan. Esteiden jälkeen se nakkeli muutamia ilopukkeja, mutta kuunteli kyllä pidätteitä eikä lähtenyt viemään pitkin peltoja, minun onnekseni.

Annen nähtyä tarpeeksi loppuverryttelimme hevoset. Yritin saada Pellan rentoutumaan – se oli kiihtynyt hypätessä yllättävän paljon – ja myötäämään eteen-alas, tein muutamia siirtymisiä ja taivuttelin sitä ympyrällä. Ravit ravattuamme ratsastimme hevoset autolle loimitukseen ja lähdimme sitten leppoisassa käynnissä tallia kohden. Mieli oli korkealla, mutta väsytti ja kylmäkin hiipi lihaksiin. Sauna ja iltapala tekisivät kyllä hyvää, mutta sitä ennen meillä oli vielä hevoset hoidettavana. Ja hyvän hoidon ne olivatkin ansainneet!

Sara:

Sänkkäripelto näkyi edessämme kun tein vielä muutamia pidätteitä Aksulle, ettei poniruuna kiitäisi pitkin metsiä. Tuulinen ja tihkusateinen ilma hermostutti hevosia. Itselleni olin kuitenkin laittanut tarpeeksi tavaraa takkini alle, ettei kylmä tulisi pohjoisnavallakaan. Kurssilaiset - minä, Fiia, Lynn, Maiss, Pipsa ja Loviisa olimme innoissamme ja kaikkia mietitytti miten hevoset reagoisivat tähän sänkipellolla liitämiseen ja kiitämiseen. Olin valmistautunut Aksun kiitolaukkoihin, ja yritin tosiaan pysyä pidätteitteni kanssa ponin vauhdissa.
Ennen maastoon lähtöä olimme kerenneetkin kotiutua leirimökkiin ja heittää kamamme sinne. Sitten kuraiset hevoset tuotiin sisään ja ryhdyimme toimiin. Maastossa Aksu oli ollut melko mukava vaikka pysähtyi tarkistamaan oliko vaaraa metsäpoluilla, aina vähän väliä.

Hahmotin Annen nopeasti, nainen kun asetti Jaakon kanssa vielä viimeisen esteenkin paikoilleen. Jaakon rämärekka lähti pian takaisin tallille ja me aloimme saapua pellolle.
- Heippahei! Hieno ajoitus!
Anne tervehti.
Moikkasimme opettajaamme ja kuuntelimme käskyä:
- Eli tästä tämä illan tunti alkaisikin. Ottakaa siis ohjat kunnolla tuntumalle, ja yritetään saada heposet kuuntelemaan teitä täälläkin. Ravissa ja laukassa yritetään hallita, kaikki ensin ravissa.
Annoin hitusen pohjetta Aksulle ja ruuna tajusi käskyn. Tein miljoonia puolipidätteitä ja yritin saada welshikomistukseni rennoksi. Pellon alusta tuntui hyvältä ratsastaa enkä paljon tihkusateesta välittänyt. Kulman jälkeen sai Aksu kuitenkin mokoman ajatuksen; vähän kiitolaukkaa oli ponin mielestä tarpeen. Pidätin paljon ja myötäsin kuitenkin kun ruuna hidasteli. Sama toistui vielä kerran, mutta sain sitten duracellini kuulolle.
- Noniin, nyt taitaa olla Aksukin jotenkin kurissa. Ootkos ihan varma ettei se oo saanu redbullia?
Anne kysyi katsellen menomme rauhoittuvan.
Siirikin temppuili ja Maiss mätkähti maahan. Ei tyttöä kuitenkaan sattunut, onneksi, oli ikävää saada kurssille loukkaantuminen heti ensimmäisellä tunnilla. Sikkekin temppuili ja sai ryöstettyä kerran esteellekkin. Vielä laukannostojen jälkeen kaikki heposet alkoivat kuunnella hallitummin ja saimme alkaa hypätä.
- Menkää hallitussa ravissa tukit ja laajemmalla alueella paljon ympyröitä.
Anne käski.

Aloitimme siis työskentelyn ravissa. Näin tukit edessäni ja pidätin Aksua. Eihän poni tälläkertaa riistänyt, vaan suostui kulkemaan nätisti ja hyppäämään liidokkaasti.
- Hienoa yhteistyötä Sara ja Akseli.
opettajamme kehui.
Käänsin ponin ympyrälle kun olin tullut pois seuraavan ratsukon tieltä. Asetus ja taivutus onnistuivat ympyrällä Aksulta hyvin, ja tein niitä vaikka olikin maastoestetunnin aika. Kouluratsastushan on kaikkien lajien perusta.
Talo- ja risueste olivat seuraavaksi ylitettävä laukassa. Muualla menisimme ravissa. Sikke siirtyi ensimmäisenä esteille joten Pipsa nosti ruunalla laukan. Sain pidettyä Aksun sopivasti ravissa, vaikka ponipoika olikin pinkaisemassa laukkaan juuri ennen pidätettäni. Esteille ponski meni mukavassa laukassa ja pinakaisi pomppuun liidokkaasti. Monta hyppyä olikin jo pian kaikilla takana, joten annoimme pitkiä ohjia ja lähdimme pian tallille päin.
- Heitän vielä kaikille loimet selkään, tulkaas tänne avolavalle.
Anne huomautti ennenkuin pääsimme maastopolulle. Köpöttelimme siis avolavalle ja Aksukin sai selkäänsä pehmeän fleeceloimen.
Sauna oli lämmitetty joten pääsisimme nauttimaan illasta heppatyttöjen kanssa lämpimissä puitteissa. Taputin Aksun kaulaa ja ruuna pärskähteli tyytyväisenä.

Lauantaiaamu:

Anne:

Pöpperöisen näköinen tyttöjoukko kökötti pihamaalla hevosineen. Kello oli vasta 7:30. Aamuaurinko oli vasta nousemassa. Hyppäsin Palmikon selkään ja järjestin osaston taakseni.

- Nyt aamusta mennään lähipolkuja. Aluksi verryttelemme ravissa, sitten siirrymme pienemmille teille ja poluille. Tässä on muutama kantoinen polku, jossa voidaan treenata kuin menisimme luonnon omia puomeja. Lisäksi olemme tehneet pienen lenkin, jossa on muutama kunnon hypättävä este. Iltapäivällä menemme sitten Seppeleen oikealle maastoesteradalle.

Ohjasin Palmikon kohti maastoja ja kävelimme kymmenisen minuuttia pitkin ohjin. Sitten siirryimme kevyeeseen raviin. Hevoset olivat ihmeissään ratsastuksen aikaista ajankohtaa, mutta selvästi innoissaan. Sentti pärski takanani korskeasti, eikä olisi millään halunnut pysytellä Palmikon takana.

Saavuimme polun alkuun, jolla minimaastoesterata sijaitsi. Esteinä oli pari ohutta kaatunutta puuta, muutama oja ja erilaisia polun yli mentäviä kantoja. Kannikot toivoin jokaisen ylittävän käynnissä tai ravissa, mutta jätin tämän jokaisen ratsastajan päätettäväksi. Tenttaisin tyttöjä enemmän sitten teoriatunnilla,

- Jään tähän päivystämään, sanoin ja parkkeerasin Palmikon polun alkuun. – Lähetän jokaisen reitille parin minuutin välein. Koko rataan pitäisi mennä noin viisi minuuttia. Rata on merkitty punaisilla nauhoilla.

- Ensimmäisenä voi lähteä Lynn ja Sentti, onnea matkaan!

Ori ampaisi liikenteeseen ja katosi polulle. Seuraavaksi lähti Sara ja Aksu, heitä seurasi Loviisa ja Pampula. Neljäntenä radalle lähti Fiia Pelloineen, sitten Maiss ja Siiri ja viimeisenä Pipsa Ja Sikke.

Kun vuonohevosen takalisto hävisi puskiin, tulikin Lynn jo takaisin reitiltä.

- Mitenkä meni? kysyin.
- Sentti meni kyllä aika kovaa, mutta selässä pysyin, tyttö hymähti.

Myös muut saapuivat paikalle ehjin nahoin. Jatkoimme vielä hiekkateitä pitkin kevyesti laukaten ja sitten takaisin tallille. Aamuinen tunti oli herättänyt kummasti ja kaikki olivat varmasti jo saaneet esimakua vaihtelevissa maastoissa ratsastamisesta.

Sara:

Syksyinen aamuaurinko vaan jaksoi paistaa. Aksu pärskähteli energisenä, valmiina päivän maastoihin. Silittelin ruunan kaulaa ja pyöritellen nilkkojani. Pieni tuulenvire sihisi metsässä kun heposet tallustelivat säyseinä puunjuurien yli. Anne oli edellä upean Palmikon kanssa, ja kertoi että menisimme lähipolkuja. Kello oli varttia vaille kahdeksan, joten olimme vielä kaikki vielä unia näkemässä.
- Nyt olis aika raviin, joten kaikki nyt pirteänä keventelemään siellä pollejenne selissä!
Anne, opettajamme, komensi kun pyysin Aksua jo siirtymään nelitahtiseen. Lynn taisteli edessä Sentin kanssa sillä ruuna yritti saada kärkipaikan Palmikon ohi. Tamma pysyi kuitenkin komistuksen edellä. Shettikset piipersivät nekin säyseinä perässämme. Naurahdin kun unenpöpperöinen Maiss meinasi jo horjahtaa selästä kun alkoi keventämään pikkutyttönsä tahtiin. Pampula oli varmasti valmiina ilopukkeihin.

Oma rakas ratsuni pysyi reippaassa ravissa koko suoran. Se suorastaan liiteli eteempäin, ja odotti samanlaisia esteitä kuin eilenkin. Hymyilin selästä ponipojalle kevennellen suoralla selällä. Tälläisistä maastoista minä nautin kun kohta olisi luvassa varmasti jotain huimia esteitä.
Täydellinen minimaastoesterata sijaitsikin nyt edessämme. Anne parkkeerasi ratsunsa odottamaan meitä kulmaan, jossa ei olisi tiellämme.
- Sentti ensin, sitten Sara voi lähteä Aksun kanssa... ja sitten..
Anne kertoi, ja kun olin kuullut oman lähtönumeroni, valmistelin Aksua. Sentti ampaisi liikenteeseen ja parin minuutin kuluttua oli vuoromme. Olin odottanut aloittamista vain vähän aikaa, mutta se tuntui pikemminkin kahdelta tunnilta. Vihdoin oli vuoromme, ja Aksu vaikutti keskittyneeltä. Poitsu nappasi heti ravin ja ampaisimme mekin radalle. Pomput sujuivat liidokkaasti, suorastaan mahtavasti! Aksu kiiteli esteille kuin joku olympialaisista tullut kenttäponi, sen minä ainakin tunsin selässä istuskellen. Rataan kului viisi minuuttia ja palattuamme takaisin kehuin Annelle huimaa sekä rohkeaa hoitoponiani.
- Se oli mahtava, ihana, kenttäponi!
höpötin huipentuneena opettajalleni.
- Kiva että se meni hyvin, mahtavastihan se hyppää..!
Anne vastasi hymyillen Aksulle ja minulle.

Kaikki olivat palailleet pian radalta. Lähdimme laukkaamaan kevyesti. Aksu pärski koko matkan, kuulostaen tyytyväiseltä. Mahtava ilmakin teki pirteää työtä järjenjuoksulleni, eikä kukaan muukaan tuntunut olevan enää unissaan. Takaisin tallilla koitti aamuhälinä, vaikkakaan tallilla ei muita juuri ollutkaan. Naurahdellen purimme hevoset ja jäimme odottamaan innoissamme teoriatuntia leirimökkeihin, sekä vapaaaikaa viettämään vähäksi aikaa.

Lauantain ratatunti:

Anne:

Onneksi Seppeleen maastoesterataa oli vastikään ehostettu. Esteet olivat yhä monipuolisempia ja haastavampia. Ajoin radalle autolla ja odottelin radan päässä ryhmän saapumista. Aloittaisimme hyppelyn ensin parilla matalalla tukkiesteellä. Sitten harjoittelisimme neljän esteen pätkää. Viimeisenä olisi pituusesteen eli tässä tapauksessa matalan vesihaudan harjoittelun vuoro.

Ratsastajat ja lämmitellyt ratsut saapuivat pian paikalle.

- Aloitetaan radan alkupään tukkiesteillä. Tukkiesteissä on kaksi ylityskohtaa, oikeassa reunassa pienille poneille ja vasemmalla hieman korkeampi osio, sanoin. – Sikke ja Sentti voivat hypätä korkeampaa puolta, muut menevät matalalta puolelta. Ekan esteen näettekin, toinen on mutkan takana ja hyvin samantyyppinen, mutta on loivassa ylämäessä. Eli ensimmäisen esteen jälkeen reipas eteenajo, mutta tiivis lähestyminen. Hevosen pitää toisella esteellä hypätä korkeammalle, mitä este, että tulee laskeutuu hyvin.

Laitoin ratsastajat yksitellen hyppäämään.

- Lynn, Sentin kanssa pidät huolen, että ohjaat sen vasemmalta puolelta yli, annoin neuvoja.

Kaikilla meni suhteellisen hyvin. Siiri tietenkin kielsi heti ensimmäisellä esteellä, mutta kunnon alkuvauhdin ja raipan heilautusten säestyksellä poni loikki tukkien yli.

Otimme vielä toisen kerran lämmittelyesteet ja siirryimme sitten radalla eteenpäin.

- Kävellään seuraavalle osiolle pitkin ohjin, että hevoset saavat hengähtää, sanoin.

Neljän esteen pätkä koostui kaatuneesta veneestä, autonrengasesteestä, tukki-tynnyriesteestä ja kaatuneesta puusta. Tukki-tynnyriesteen jälkeen ratsastettiin alamäkeen ja kaatunut puukin ylitettiin alamäessä. Pätkä oli haastava sekä hevoselle, että ratsastajalle.

- Nämä kaksi ensimmäistä estettä ratsastetaan reippaassa laukassa, molemmissa hyvä eteenajo. Sitten tukki-tynnyrissä onkin jo korkeutta ja se laskeutuu alamäkeen. Siinä kunnon kokoaminen ennen hyppyä. Alamäissä kevyt istunta, paino pidetään takana, että hevoselle jää tilaa työskennellä etuosalla. Kaatuneelle puulle taas reipas eteenajo ja yli.

Ensimmäisinä lähtivät Fiia ja Pella. Pella nelisti innokkaasti esteiden yli, Fiialla tuntui olevan vaikeuksia saada ponia alleen. Sikke puolestaan oli jähmeällä päällä, ja Pipsa sai todella ratsastaa vuonista eteen. Aksu näytti viihtyvän syksyissä maisemissa ja pureskeli Saran alla kuolainta. Korvat höröllä se suuntasi radalle. Pikkuponit saivat tehdä todella töitä, että selvisivät radasta kunnialla. Lynn ja Sentti ylittivät isolle hevoselle helpohkoja esteitä aika suvereenisti.

Viimeisenä siirryimmekin vesiesteelle. Esteellä ei ollut korkeutta juuri yhtään, pienen puomin jälkeen tuli matala vesihauta (joka nyt oli pikemminkin kurahauta). Vesihauta oli ylitettävissä, mutta ponit joutuisivat varmasti kastamaan kavionsa liejuun. - Vesiesteellä eteenajo on se tärkein. Lisäksi hevosen täytyy luottaa ratsastajaansa, jotta se hyppää veteen, jonka pohjaa se ei näe. Lähestyminen tapahtuu reippaassa laukassa, kevyessä istunnassa totta kai. Ja eikun aloitetaan!

Vesiestettä ennen oli pitkä suora pätkä polkua, joten kaikki saivat hyvän lähtökiihdytyksen. Loviisa päätyi kuraan uimaan, mutta muut selvisivät suhteellisen kuivina esteestä. Kun olimme tätä harjoitelleet muutaman kerran, loimitimme ratsut ja lähetin heidät kävellen kohti tallia. Myöhemmin kuulin, että Sikke oli matkalla kotiin säikkynyt tien vierellä ollutta tukkipinoa, vaikka oli juuri hypellyt useaan otteeseen tukkien yli...

Sunnuntain leikkimieliset maastoestekisat:

Anne:

Maastoesterata oli nyt tuttu jokaiselle osallistujalle, ainakin suurimmilta osin. Ennen kilpailuja kävimme vielä kävellen radan läpi. Radan alkuun eli lähtöpaikalle oli saapunut hevostytöistä koostuva katsojajoukko, jotka kyllä huolehtivat hevosista sen aikaa, kun me kurssilaisten kanssa kertasimme rataa.

Radan esteet olivat matalat ja voittajaksi suoriutuisi se, joka selvittäisi radan nopeimmiten. Jottei Lynn Sentteineen pokkaisi ykkössijaa suoralta kädeltä, olimme kehitelleet korkeampaa matematiikkaa hipovan kaavan, jonka mukaan suoritusaikaan lisättäisiin tietyllä kertoimella hevosen säkäkorkeus.

Kun rata oli käyty läpi, palasimme lähtöpaikalle. Ensimmäisenä matkaan lähtivät Loviisa ja Pampula. Heitä seurasivat Maiss ja Siiri. Jossu ja Jaakko ottivat aikoja, minä lähetin ratsukot matkaan. Pian myös kaikki muut saatiin liikkeelle.

Jännityksellä odotimme, että pääsisivätkö ratsukot maaliin. Yksitellen he kuitenkin palasivat takaisin reitiltään ja aikojen perusteella laskimme sijoitukset (arvottu arvontakoneella):

1. Pipsa - Sikke
2. Lynn - Sentti
3. Loviisa - Pampula
4. Fiia - Pella
5. Sara - Aksu
6. Maiss - Siiri

Jokainen vaikutti iloiselta suoritukseensa ja lähetin kurssilaiset hevosineen syksyisten metsikköjen läpi tallille. Siellä jakaisimme palkinnot ja söisimme hyvin ansaitun kurssinlopetusaterian.

Pipsa:

Sikke heittää päätään ja mulkoilee jälleen tukkipinoa silmien pyöriessä päässä kuin pelikoneen hedelmät. Hassu poni.
- Kröhöm, Anne köhisee kovaan ääneen, saaden lähtöpaikan alkuun kasautuneet katsojat (lue: hoitajat) hiljenemään. - Tänään on kurssin viimeinen päivä, jonka kunniaksi pidämme leikkimieliset maastoestekisat. Kilpailun aloittaa Loviisa ihanalla shettisratsullaan Pampulalla!

Anne itse asettautuu lähettäjän paikalle, Jaakon ja Loviisan asettumassa kellottamaan suoritusta. Kurssin nuorimman ratsastajan kasvoilla näkyy jännitystä, kun ratsukko ampaisee polkua pitkin metsän siimekseen. Meille osallistujille on tehty lämmittelyalue lähtöpaikan viereen, jossa Siken lisäksi löntystelee ponikonkkaronkka puoliverisen kera; Siiri, Aksu, Pella ja Sentti. Ikioma pystyharja tuntuu olevan reippaalla päällä, minkä ansiosta voisimme suoriutua radalta nopeasti, mutta toisaalta tamma voisi kuumuakin ja ryhtyä pukittelemaan. Noh, sitä ei olisi ainakaan kukaan näkemässä.

Lämmittelyksi ravaan Sikellä pari kierrosta, kerraten rataa mielessäni. Heti ensitöiksemme olimme kurssiporukan kanssa käyneet radan läpi ja olin pyrkinyt tarkkaan miettimään kaiken aina lähestymisistä pelottaviin kohtiin asti, nyt täytyisi vain pitää peukkuja, ettei Sikke säpsyisi kaikkea, vaan keskittäisi energiansa hyppyihin. Paikoittain rankoissakin treeneissä poni oli pistänyt parastaan ja harjoitukset olivat meidän osaltamme menneet suurimmaksi osaksi hyvin. Kurssilaisten kanssa olimme illalla miettineet pitkään pukeutumista ja minä olin päätynyt yksinkertaiseen vaihtoehtoon - valkea villapaita ja musta palaturvaliivi beigejen ratsastushousujen kanssa saivat toimia kisa-asunani. Lämmittelyajat olin kyllä ehdottomasti päättänyt pitää päälläni sinisen tallitakkini, mutta radan ajaksi lykkäisin sen jollekin muulle, eiköhän lämmin takki löytäisi aina pitäjän hetkeksi.

Pikkuhiljaa lämmittelyalueen ratsukot vähenevät, kun taas ratsukoita alkaa tulla maaliin vähitellen. Hetken kuluttua Anne kuitenkin lausuu ne taikasanat “seuraavana Pipsa ja Sikke”, viskaan takkini kiireesti Metalle ja ohjaan ponini kevyessä ravissa kauemmas ensimmäisenä esteenä toimivasta tukkiesteestä. Sikke ei tarvitse paljoakaan kannustusta laukannostossa, vaan nostaa kevyesti reippaan laukan, minun ohjatessa sen esteelle hyvän tien kautta, ponskin pompatessa tukkiesteen yli korvat hörössä. Vuonohevonen laukkaa reippaasti, mutta tasaista tahtia, kytäten seuraavaa tukkiestettä hieman.

Reippaalla eteenajolla se kuitenkin tekee ilmavan loikan ja matkamme jatkuu hyväkuntoisella radalla eteenpäin. Sikke kulkee kuuliaisesti ja hyppää ilmavin hypyin, viimeisen esteen pian lähestyessä. Pitkän vesiesteen jälkeen saavumme maaliin märkinä, mutta tyytyväisinä. Hiljalleen pidätän tamman paikoilleen, loimittaen Metan avustuksella pystyharjaisen ponini. Kehaisen sitä kunnon taputuksilla, ohjaten Siken lämmittelyalueelle.
- Pyydämme kohta ratsukoita saapumaan palkintojen jakoon, mutta nyt saatte aikaa jäähdytellä hevosianne, kun katsomme aikoja, Anne tiedottaa. Jäähdyttelen vuonohevosen rennolla laukkapätkällä ja ravilla ja kun viimein Jaakon mukana raahaamasta mankasta viimein pärähtää soimaan mahtipontinen kappale, on tullut aikamme astella pian pienelle aukiolle.

- Kuuden sijan kisoissamme nappasi Maiss ja sympaattinen Siiri-poni, viidennen sijan kahmaisi itselleen Aksupallero ja Sara, neljännen paikan vei Fiia ja Pella-russ, Anne tiedottaa ratsukoiden asettuessa siistiin riviin. - Noniin, nyt pääsemmekin siis kolmanteen sijaan, jonka veei kurssin nuorin ratsastaja, Loviisa ratsullaan Pampula! Kakkospalkintoa pääsee ihailemaan ihastuttava puoliverisemme Sentti ja sinivalkean ruusukkeen nappaa pystyharjamme, Sikke ja Pipsa! Aplodeja kiitos!

Hymy nousee huulilleni saadessani tietää sijoituksemme ja hiljaa mielessäni lupaan tallilla omalle karvakasalleni kunnon herkutteluhetken, sen se olisi ansainnut. Rinta rottingilla ja suu messingillä vastaan otan palkintoni, suuren karkkipussin ja ihastelen Siken suitsiin kiinnitettyä sinivalkeaa ruusuketta. Siinä me seisomme, voittajina, joukon parhaimpina, valmiina ottamaan vastaan tulevaisuuden haasteet… Okei, ei sentään liioitella. Valitettavasti kunniakierros jää laukkaamatta ja pian olemme matkalla tallia ruusukkeet jokaisen hevosen suitsissa keikahdellen.

Tallilla hoidimme hevoset ensin kuntoon, otimme vastaan palkinnot ja viimein sudennälkäisinä pinkaisimme syömään maittavaa ateriaa. Taas olisi yksi iloinen, hevosentäytteinen muisto ilmestynyt päätäni täyttämään.

Sara:

- Noniin poni, näytetääs mitä opittiin..!
hymyilin Aksulle joka pureskeli kuolaintaan allani. Viimeinen kurssipäivä Liekkijärven syksyisissä maastoissa oli alkanut ponien kuntoon laitolla ja maastoihin suuntaamisella. Leikkimieliset kurssikisat olivat edessä, ja olimme kuin olimmekin lähdössä pian radalle. Aksu ei ehtinyt aloittaakaan kuopimistaan kun käänsin sen voltille purkamaan energiaansa.
- Sitten voi Sara ja Aksu lähteäkkin jo radalle..
Anne sanoi ja osoitti kädellään lähtöviivaa.

Laitoin pohkeeni varoivaisesti kiinni Aksun kylkiin ja poni ampaisi laukaten radalle. Omasta mielestäni rata oli helppo, olin ollut paljon vaikeampia ratoja selvittämässä rataestekilpailuissa. Tämä oli kyllä ihan eri juttu. Aksun hypyissä oli edelleen helppo pysyä mukana, ne vaan olivat niin liidokkaita! Liitelimme radan loppuun ja palailin pian maalilinjalle. Jossu ja Jaakko kirjasivat ajan ylös kun taputtelin Aksua. Hevostytöt jotka olivat katsomassa ja huolehtimassa hevosista sillä aikaa kun olimme harjoitelleet radan, kehuivat kovasti Aksua ja silittelivät sitä.
- Ompas sulla aivan tavattoman suloinen hoitoponi!
Rita sanoi silitellen Aksun kaulaa.
- Niimpä, oon aika onnekas saadessani olla tekemisissä tämmösen kanssa!
vastasin ja lähdin viemään poniani kauemmas maalilinjasta.

Kun viimeinenkin lähtijä oli saapunut maaliin, kokoontuivat Anne, Jossu, ja Jaakko laskemaan aikoja. Kolmikko kerääntyi salaperäisesti puun taakse laskemaan. Olivat kuulemma kehitelleet jonkun ihmeen systeemin sijoituksiin. Lopulta kun kaikki oli valmista, tuli Anne ratsukoiden luokse:
- Noniin, olis sijoitukset kasassa. Elieli... Kuudes sijoitus menee.... Maissille ja Siirille... Viides paikka Saralle ja Aksulle...
Taputin Aksun kaulaa ja ruuna pärskähti kovaan ääneen. Loputkin sijoitukset kerrottiin ja olin erittäin tyytyväinen Aksuun!

Kaikki lähtivät hyvin mielin tallia kohti missä seuraisi haikea leirimökkien ja tallin siivous ja puunaus. Huomenna olisi taas koulupäivä mutta kurssi pysyisi muistoissani ikuisesti! =)

Maiss:

Mahassani lentelee perhosia. Vaikka kyseessä ovatkin vain leikkimieliset kilpailut, niin minua jännittää. Koskaan ei nimittäin tiedä mitä Siiri keksii töistä päästäkseen, en yllättyisi jos se vaikka nousisi pystyyn jonkun pelottavan maastoesteen nähdessään.
Kävelemme maastoesteradan lähtöpistettä kohti jonossa, minä ja Siiri luonnollisesti viimeisinä. Edessämme tallustavat Pampula sekä Loviisa, kun taas heidän edessään on Fiia ja Pella.
Anne seisoo jo odottamassa meitä parin hoitajatytön kanssa, ja kaikki katsovat huvittuneena kurssiporukkaamme, mikä saattaa johtua monestakin syystä.
“Hienoa, löysitte perille!” Anne tervehtii ja aloittaa sitten selityksen päivän ohjelmasta.

Taputan omaa laukkaavaa shetlanninponiratsuani kun vilkaisen lähtöviivalla seisovaa Loviisaa ja tämän hoitoponia. Pampula ei vaikuta niinkään jännittyneeltä, mutta sen sijaan nuori ratsastaja puree huultaan ja käy luultavasti itsekseen läpi mitä kohta pitäisi tehdä.
Ennen kuin ehdin tajuta, Loviisa ja Pampula jo laukkaavat ensimmäistä maastoestettä kohti. Siirrän Siirin raviin, vaihdan suuntaa, ja jatkan laukkaverryttelyä vasemmalle. Huomaan että tamma alkaa painamaan kädelle, joten teen pari puolipidätettä mikä auttaa huomattavasti. Käännän Siirin ympyrälle ja jatkan sitten suoraan, kunnes käännän taas ympyrälle.
Kun Anne pyytää meidät lähtöviivalle siirrän ponin raviin ja ravaamme Jaakon luo. Siiri katsahtaa epäluuloisena Jaakkoa, eikä ensiksi haluaisi antaa miehen taputtaa itseään, mutta kun tämä on tarjonnut neidille lehden, ei taputtelu tuota ongelmaa. “Ootteko valmiita?” Anne kysyy ja nyökkään vastaukseksi.
Meidät vihelletään matkaan. Siiri lähtee jo alkumetreillä täyteen laukkaan ja se ei todellakaan ole hallinnassani. Kumminkaan en ehdi tehdä asialle mitään, kun ensimmäisen esteen virassa toimiva tukkieste jo lähestyy. Ihme kyllä Siiri ei kiellä, kierrä, ohita tai alita estettä - vaan hyppää sen yli. Kiitän tammaa taputtamalla sitä oikein kunnolla, ja sitten otan sen hallintaani. Näky ei ole mikään kaunis, mutta ainakin saan sen kuuntelemaan minua eikä menemään oman päänsä mukaan.
Seuraava este on jostain syystä erittäin pelottava, ja siksi Siiri ei tietenkään voi hypätä sitä. Joudun hakkaamaan sitä ihan kunnolla raipalla jotta se edes menisi tukin lähelle… Kun aika kauan kestänyt taistelu on saatu päätökseen, shettis hyppää esteen ja jatkaa seuraavaa kohti laukassa. Vene-esteelle en ota riskiä vaan heilautan raippaa ennen estettä niin, että pikkuinen varmasti hyppää, ja niinhän se tekee. Teen pari pidätettä ennen auton renkaista tehdystä estettä, ja kun se on hyvän etäisyyden päässä painan pohkeeni kunnolla Siirin kylkiin ja odotan kunnes se hyppää. Hyppy on ilmava, mutta kumminkin erittäin mukava, joten en tee muuta kuin mukaudu ponin hyppyyn.
Pari lopuista esteistä ylittyy mutkien kautta, kun taas jotkut Siiri hyppää innoissaan jo ensi yrittämällä, mutta en kumminkaan tipu kertaakaan. Kun ylitämme maaliviivan meitä ennen ollut ratsukko taputtaa ja minä tunnen itseni juhlalliseksi. Kumminkin Loviisan taputus vaihtuu nauruksi, kun juuri vapaat ohjat saanut Siiri yrittää laukata lehtikasan luo ja minä taas koitan saada ohjat käteeni, sekä vetäistä ponin takaisin. Yritykseni kumminkin epäonnistuu - ja löydän itseni kohta syyslehtien seasta, sillä olen onnistunut tippumaan satulasta. Hienoa!

Kun kaikki maastoesteratsukot ovat maalissa, alkaa sijoitusten julkistus. Siiri seisoo vaihteeksi kiltisti paikallaan kun Anne kaivaa taskustaan kynän ja raapustaa jotakin paperille.
“Eli siis…” aloittaa tallinomistaja luoden nopean katseen rivissä seisovaan kurssiporukkaamme. “Kuudennen sijan kisoissamme nappasi… Maiss ja sympaattinen Siiri-poni!”
Naurahdan pienesti. En todellakaan ihmettele sijoitustamme ratsastukseni ja Siirin kieltojen jälkeen, mutta kumminkaan en tunne itseäni pettyneeksi: sillä onhan juuri tämä, allani seisova, kulorautias shetlanninponitamma, kaikista paras!
Pipsa ja Sikke selviytyvät ensimmäisiksi, ja Sentti Lynneineen toiseksi, sekä Loviisa Pampulan kanssa kolmansiksi. Meitä ennen ovat Aksu ja Sara, ja heidän edellään ovat Fiia sekä Pella. Häntäpää oli siis jo aikalailla ennalta odotettavissa, koska eivät Siiri tai Aksu, kumpikaan, ole mitään rauhallisimpia tapauksia…
“Ja sitten mars takaisin tallille! Antakaa pitkää ohjaa jos ponit tuntuvat rauhallisilta, mutta esimerkiksi Aksulle ei ihan välttämättä tarvitse antaa pisintä ohjaa, eikä kyllä Sentillekään, eikä varsinkaan sille Siirille jos lähistöllä on lehti-” Anne ei ehdi saada lausettaan loppuun, sillä juuri silloin Siiri ampaisee lähimpään puskaan. “-kasaan…”
Joudun ihan todella käyttämään raippaa, niin että saan sen poniletkan viimeiseksi. Muut nauravat, kun Loviisa kertoo että juuri samalla tavalla tapahtui aiemmin, ja minä haluan vain kadota maan alle.
Saan aihetta kumminkin vaihdettua kun alan viisastelemaan siitä, että Jaakon ja Annen ajanvähennyskaava on jotenkin erittäin huono ja että se ei tykkää Siiri-nimisistä poneista.
“Mutta mähän selitin jo sen idean, ensin kun siinä on se neliöjuuren-” matematiikkanero Lynn aloittaa, mutta keskeytän tämän raa’asti:
“Ensinnäkin mä en tajua tosta mitään, ja toisekseen musta tuntuu että sä keksit ton, ja kolmannekseen pitäs kehittää semmonen kisa jossa voittaja on se, jonka poni kieltää eniten!”
“Sehän ois epäreilua, te voittaisit sen ihan helposti!” Sara vakuuttaa.
“No siks just se haluu semmosen kisan, viisas Saranen”, Pipsa heittää.
“Jep! Me oltais ihan mestarit, eiks nii Siirini?” kysyn ponilta ja halaan sitä selästä käsin.
Mitäs poni silloin tekeekään? Jos ette itse arvaa, voin kertoa: se lähtee pensaaseen lehtiä syömään.