Palaa edelliselle sivulle

Syyskuun 2008 Kohokohdat

Kohokohdat-sivulle on valittu menneen kuun parhaimmistoa. Valinnat perustuvat tallin väen ehdotuksiin ja perusteluihin. Lopullisen valinnan tekee Anne. Piirrustuksille ja tarinoille ei ole annettu mitään kummempia sijoituksia.

Piirrustukset

Piirtäjä: Nana, Kuva: Nana ja Leevi maastossa
Anne: Iloinen syksyinen kuva, jossa kuvakulma ja värit ovat harkittuja. Vauhtia löytyy.


Piirtäjä: Sastu, Kuva: Talsimista rauhassa
Anne: Mukava, rauhallinen kuva. Jykevät puut taustalla luovat tunnelmaa.
Karoliina: Sastu on omasta mielestäni taitava piirtämään, ja siksi rakastan hänen töitään. Kuvan tunnelma on leppoisa, ja siitä näkee hyvin syksyisen tunnelman.
Carkki: Tyynen mielen jättävä, pehmeäsävyinen kuva, jossa käytetty mukavasti värejä, panostettu taustaan erinomaisesti. Ratsastajassa pientä epäselvyyttä, mutta silti hurmaavan oloinen kuva.

Piirtäjä: Dreamer, Kuva: Blade ja Myntti vauhdissa
Anne: Vauhdikas kuva. Kauniisti ja omaperäisesti toteutettu. Bladen ja Myntin olemukset tulevat hyvin esille.
Mariel: Kuvassa on vai sitten niin kauniisti kuvattu kun Myntti ja Blade rieuhuu laitumella.

Piirtäjä: Alina, Kuva: Pella
Anne: Hauska kuva, jossa on käytetty tehokkaasti vain muutamaa väriä. Harjan toteutus on kekseliäs ja hauska.
Sastu: Pieni naurahdus tuli, kun näin Pellan harjapuskan.
Kohokohdaksi kuvaa ehdotti myös Sophie.


Piirtäjä: Johanna, Kuva: Sitä ne syyssateet teettää..
Anne: Hassu kuva. Söpö sydän turvassa!
Alina: Kuvassa ori on oikein älykkään näköinen, vaikka kuitenkin hevonen itse tuntuu olevan vähän että "mitä pirua?".
Carkki: Erittäin hyvin onnistunut, hullunkurisen hauska kuva, joka ei jätä ketään kylmäksi.
Mariel: Kuvassa on vaan niin ihanasti saatu vangittua Sentin höpsö ilme ja ehdottomasti sydän turvalla on vain piste I päälle.

Piirtäjä: Carkki, Kuva: Päin mäntyä
Anne: Rohkea, mustavalkoinen kuva, johon angsti-meiniki sopii hyvin.
Karoliina: Carkki on taas alkannut panostamaan entistä enemmän kuviin.


Hoitotarinat


Pelko

On hiljaista. Liian hiljaista, luonnottoman hiljaista. Oksa rasahtaa allamme, saaden linnun lentämään läheisestä puskasta, minun sydämeni taas hyppäämään kurkkuun.

- Ehkä pitäs kääntyy pois, mutisen vilkuillen pelokkaana ympärilleni. Tamma hirnahtaa kuunnellen ääntäni.

- KÄÄK, karjaisen vertahyytävästi, hypäten melkein ilmaan huomatessani kaatuneen puunrungon, jota luulen aluksi karhuksi.

- Täällä on liian hiljasta, kuiskaan. Tamman kaviotkaan eivät päästä ääntä pehmeällä alustalla.

- Mä selän käännän pimeydelle, pahan pyyhin pois, miksi luotu ihmiselle taakka surusta ois, aloitan varovaisesti laulamaan hiljaisuudessa.

Hiljaa kappale vaihtuu toiseen, ja viimein sekin loppuu, ja metsä vaipuu jälleen hiljaisuuteen. Huokaisen, hiljaisuus vaihtuu entistä raskaammaksi sukeltaessamme entistä syvemmälle metsään, ohittaen tiheät kuuset.

- Mitäs sanot, laukataanko, kuiskaan, normaali puhe tuntuisi liian kovalta. Kepeästi poni lähtee laukkaan, minun nojautuen sen kaulalle, tamman pitkän harjan kutittaessa kalpeita kasvojani, puun toisensa jälkeen vilahtaen ohitsemme.

Hidastamme jälleen käyntiin, saaden pelon kouristamaan sisintäni. Aivan kuin joku katsoisi minua. Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni. Mitä jos jotain sattuisi, jotakin pahaa.

- Ei mitään pahaa tapahdu, ryhdistäydy, komennan tiukasti itseäni. Alan näpertää numeroa kännykkääni hiljaa, nostaen sen korvalleni.

- Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä, kännykkä tiedottaa.

- Voi hitsin hitsi, ja mie en muka vastaa ikinä, ärähdän sammuttaen kännykkäni vihaisena. Olo muuttuu haileaksi, pieneksi, olemattomaksi, avuttomaksi.

Pelko saa yhä tiukempaa otetta minusta.

- Mitä me tehdään? me ollaan eksyksissä, alan nyyhkyttää tamman lämpimää kaulaa vasten.

- Kaikki on päin mäntyä! jatkan parkuen.

Varovaisesti tamma lähtee liikkeelle, kulkien hiljaa, tasaisin askelin.

- A-anne, kuiskaan hiljaa nähden naisen Riston selässä.

- Pipsa, Anne huudahtaa.

- Ajateltiin jo että siulle on sattunu jotakin, tämä hymyilee lempeästi, liukuen ratsunsa selästä.

- Oot sie kunnossa? tämä jatkaa.

- En, kaikki on ihan päin mäntyä, nyyhkäisen kääntäen kasvoni poispäin naisesta.

Nainen palaa Riston selkään, lähtien rauhallista käyntiä ratsastamaan, Pampulan lähtien seuraamaan ruunaa.

- Kaikki on ihan hyvin, nainen sanoo kääntyen minuun päin.

- Niin kai, vastaan lapsellisesti mököttäen.

- On, miten te eksyitte? nainen jatkaa.

- En mä tiiä, alan uudelleen nyyhkyttää.

- Mutta kaikki on nyt hyvin, ja tallilla otetaan lämmintä kaakaota, Anne lausuu hymyillen.

- Siellä oli vaan niin hiljasta ja pelottava, jatkan vilkaisten taakse.

- Tiiän, nainen vastaa ystävällisesti.

- Mä rakastan sua, toivottavasti tiiät sen, kuiskaan halaten tamman kaulaa.

Pipsa & Pampula <33

Anne: Hyvin vuoropuhelulla etenevä tarina, jossa kertoja pelko tulee hyvin ilmi.
Carkki: Miellyttävällä tavalla kirjoitettu tarina, jossa käsitellään monenlaisia tunteita. Sujuvasti etenevä tarina, joka sai keskittymään.

Pimeät paikat

Sora rapisi Pellan ja Taigan kavioiden alla, kun kävelytimme tammoja maantiellä rinnakkain. Wear hytisi eteenpäin, tiukkasi kaulaliinaansa ja upotti puolet päästään vaatemassansa alle, jotta saisi hieman lämmintä. Pella kipitti 'varpaillaan' miltei leijuen ilmassa, kun Taiga köpötteli omaa mammamaista tahtiaan Wearin lepuutaessa kättä sen kaulalla. Hanhilauma lensi vaakkuen ylitsemme, ja huokaisin. - Hei hei kesä, sanoin haikeasti ja painoin katseeni tiehen. Wear hieman ihmette

li mitä minä oikein höpötin, mutta havahtui koomastaan kun suurin hanhista tööttäsi niin, että oli pää haljeta.

- Kaikille tulee ikävä hellepäiviä ja uintiretkiä ponien kanssa, Wear tokaisi lopulta ymmärtäväisesti.

- Ihanko totta? tiuskaisin sarkastisesti. Väsyneesti haukottelin, venyttelin ja mumisin anteeksipyynnön käytöksestäni.

- Mjaa, no tokkopa tuolla väliä, ruskeahiuksinen tyttö hymähti nauraen kun käännyimme takaisin tallille vievälle tielle. Taputtelin Pellan fleeceviltin peittoamaa selkää sen höristessä ponitarhassa käyskentelevälle Piccololle. Tamma sai nopeasti kimolta vastauksen ruunan samalla hölkätessä kevyesti aidan vierelle ja siihen päästyään se alkoi saattaa tyttöjä tallia kohti. Josefiina ja Loviisa tulivat juuri hakemaan Piccoloa sisään, joten sen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin ulkona pimeyden laskeutuessa autiolle tallipihalle.

Harjasin voimakkain vedoin hiirakon selkää sen mussuttaessa samalla iltaheiniään. Hiki oli edelliseltä tunnilta jo kuivunut, joten nyt voisin sukia karvapeitteen suoraksi.

- Meinasitko Alina huomennakin tulla tallille? kuulin Wearin kysyvän, kun hänkin harjasi hoidokkiaan.

- Joo, eiköhän olis meidänkin aika kokeilla pitkästä aikaa miten tyttö taipuu muotoon, naurahdin ja siirryin harjaamaan Pellan tummia, lähes mustia jalkoja.

- No mä tulen sitten ainakin katsomaan miten te väännytte, Wear sanoi pieni naurun vire äänessään.

- Kuka vähättelee Pellaa ja sen jaloa taitoa kouluratsastuksessa? kuulimme hieman äkäisen, mutta samalla ihmettelevän äänen Siirin ja Pampulan karsinan suunnalta. - Ette ole huomanneetkaan, kuinka ponityttö vetää kun vain osaa ratsastaa! äänen omistajaksi osoittautunut Ada jatkoi juhlavasti.

- Enkö mä sit osaa vai? kysyin hieman pettyneesti ja vilkuilin niin Wearia kuin Adaakin vuoroin.

- Osaat, mutta et ole vain potkinut kaakistas parhaita puolia esiin, Ada vakuutti katkaisten dramaattisen hiljaisuuden ja marssi sitten tyytyväisenä satulahuoneeseen, ilmeisesti pesemään Siirin varusteita.

Olin siirtynyt Adan seuraan lämpimään satulahuoneeseen kun Wearin kanssa olimme harjanneet Taigan ja Pellan. Wear ei päässyt mukaan tähän arvostettuun hauskan pitoon, mutta pääsimme nauttimaan Adan kanssa tästä täysin siemauksin tyhjässä tallissa. Enää kukaan ei ollut tilalla, ei edes Jaakko, joka normaalisti teki tallihommat, ei edes Anne, joka normaalisti räpelsi paperihommia päärakennuksessa (ja joka nyt vietti antoisaa lomaa Maltalla), eikä edes Elli, joka normaalisti oli tallilla 168 tuntia viikossa.

- Tämä jos mikä on rattoisaa ajan viettoa, Ada lausahti jynssätessään samalla Siirin satulaa.

- Älä kuule muuta sano, naurahdin hieman ja vedin loputkin liat saippuaveteen upotetulla pesusienellä pois. Harmaa vesi valui ämpäriin, kun rutistin ylijäämät pois sienestä.

- Tytööt! Mitä te täällä näin myöhään? Ros tuli kärkkymään satulahuoneen ovelle kysyen samalla sillä aina niin vastuuntuntoisella tavallaan.

- Teki mieli? Ada vastasi hymyssäsuin pystytukkaiselle naikkoselle, joka nojaili ovenpieleen valokatkaisijan vieressä.

- Mulle annettiin tehtäväksi laittaa ovet kiinni, joten kohta tytöt shushpois, hän sanoi, ja häipyi lakaisemaan heinäistä käytävää.

- Hyvä kun meillä on täällä tallissa äitihahmokin, Ada tuhahti ja jatkoi Siirin satulan jynssäämistä.

- Heippa Allu! Ada moikkasi istahtaessaan äitinsä auton takapenkille.

- Joo, nähään huomenna! Tyhmä mopo, huudahdin heilauttaen kättäni samalla, kun potkin skootteriani. - Ei tästä tule mitään! Parempi kävellä, voihkaisin. Sillä sekunnilla bensaheppani moottori hurahti käyntiin kuin leijona.

- Et uskalla jäädä yksin, vai? hymähdin omahyväisesti, asetin kypärän takaisin päähäni ja lähdin kaasuttamaan pitkin tietä, joka vei kaupunkiin.

Anne: Ponintuoksuinen tarina, tallitunnelma käsinkosketeltava.
Fiia: Kivaa, sujuvaa vuoropuhelua ja hauskoja kohtia (:

I know what angel looks like, it looks like you...

Heiluin tallilla täysin turtana, kun kävin taas moikkailemassa kaikki kaverit läpi ja selitin kaikille saman syyn, miksen ollut käynyt tallilla. Wear naureskeli kiireilleni, Josefiina kauhisteli, Maikku tönäisi ja löi ja juoksi karkuun, tunteeni olivat varsin ristiriitaiset, mutta olin todella iloinen, että olin taas löytänyt tieni Seppeleeseen, tämä paika tuntui jo kodilta.

"Sä et sitten häipynytkään lopullisesti?" Anne huudahti tallikäytävältä ivallisesti, kun olin suuntaamassa kohti Epun tarhaa.

"Ei mua saa täältä pois kulumallakaan." Vastasin Annelle ja vähintään yhtä ivallisella äänensävyllä. Anne jäi naureskelemaan tallikäytävälle luutansa varteen, kun minä huitelin hymyssä suin Epun tarhoille.

Rapsutin ruunaa turvalta, kun se köpötteli luokseni selvästi hämmentyneenä.

"Hei ukkeli, et taida enää ees muistaa mua..." Juttelin hepolle sen nuuhkiessa innoissaan käsiäni ja hihojani namupalojen toivossa.

"Mä en enä tiennyt, että ootko tulossa takaisin..." Anne oli ilmestynyt taakseni.

"Joo, ei se mitään, kyllä mä ymmärrän." Tokaisin hieman haikeana, olin ollut kauan poissa, Epulla olisi jo uusi huolehtija.

"Joten mä en vielä antanut periksi, enkä ottanut sille uutta hoitajaa." Anne hihkaisi.

Käännyin salamana ympäri, enkä voinut hillitä itseäni vaan hyökkäsin Annen kaulaan.

"Voi kiitos! kiitos, kiitos!" Anne naureskeli itsekseen, kun rymistin talliin hakemaan Epulle riimunnarua.

Hain harjat valmiiksi käytävälle ja kävin kaappaamassa kermaiseni tarhasta, ennenkuin kukaan ehti tehdä mitään.

Sukiminen nostatti ruunan päälle tunkkaisen pölypilven. Suuni, korvani, sieraimeni ja silmäni olivat täynnä Epun kullankeltaisia karvoja, vaan se ei tahtia hidastanut. Suin ruunan vauhdilla läpikotaisin, harjasin kakkapaakut pois kovaa harjaa käyttäen, ja vielä viimeistely pölyharjalla, vaikkei se paljoa ruunan karvaa muuttanut. Eppu oli ja pysyi pölyisenä karvapallona, josta sai arvailla, oliko kyseessä pää vai häntä.

Kipaisin satulahuoneesta satulan ja suitset, sekä pintelit, ja laskin ne varovasti käytävälle vielä hetkeksi. Kavioiden putsaus oli unohtua ja pari muutakin hommelia oli vielä tekemättä! Kaviot siis nopsasti putsaten läpi, pään harjaus varovasti, mutta sukkelasti ja sitten vielä setvin harjan, joka oli kasvanut roimasti sitten viime käyntini, ja hännän suuremmista takuista. Taitaisi olla aika taas nyppiä herran harja.

Sitten kamat niskaan, kypärä omaan päähän ja matkaan. Talutin ruunan tallipihalle, kiristin satulavyötä, säädin jalustinhihnat ja ponkaisin selkään kädet täristen ja jalat jännityksestä krampaten. Eppu oli hieman hämmentynyt innotuneesta tärinästäni, mutta lähti kevyestä pyynnöstäni kävelemään kohti maastoja. En tahtonut tänään jäädä pölyiselle kentälle tai pimeään maneesiin pyörimään, aurinkokin kurkki pilvien takaa pienen pakkasen nostaessa punaa poskille, tämä olisi loistava päivä maastoilla.

Liikuimme reipasta käymäjalkaa kohti peltopolkuja ja sänkipeltoja, kohti loputonta syyslaukkaa. Jännitys ilmassa oli veitsellä leikattavaa. Eppu alkoi kyllästyä kävelemiseen, kun sen kaviot kohtasivat pehmeän hiekkatien, joka kiersi peltojen takaa ja vei suurtakin suuremmalle sänkipellolle.

"No, joo, ravataan." Tokaisin ja Eppu ponnahti eteenpäin, niin että meinasin heittää kuperkeikkaa ruunan lautasille ja sitä kautta maankamaralle. Onneksi sain pidettyä harjasta kiinni ja lensinkin vain ruunan kaulalle liiallisesta etunojasta johtuen. Se ei Eppua kuitenkaan hidastanut vaan ruuna pinkoi eteenpäin kiitoravia, kuin verenhimoinen susilauma olisi jo nuollut sen kavionkantoja. Yritin epätoivoisesti aluksi keventää, sitten suutuin, sekä ruunalle, että itselleni ja käänsin Epun melko rajusti nenä toiseen suuntaan.

Ruuna rauhoittui heti.

"Mulle ei rynnitä, hitsin tollo." Tokaisin ja pyysin ruunaa uudestaan raviin kääntäen sen samalla takaisin menosuuntaan. Nyt Eppu taas kuunteli ksäkyjäni, hidastin sen ravia normaaliin ilman ohjia, istumalla syvälle satulaan ja runsailla puolipidätteillä. Eppu pysyi hereillä ja pienellä pohkeen liikkeellä se väisti tien toiseen laitaan ja toisella pohkeen painalluksella se väisti toiseen reunaan. Samalla kun ruuna heräili ja alkoi kuunnella apujani, sen turpa putosi ja niska taipui, tunsin satulan lämpimän nahan läpi, kuinka Epun selkälihakset alkoivat toimia ja takapää painui kesästä jääneen heinämahan alle.

"Niin sitä pitää." Tokaisin ruunalle ja annoin sen taas jolkotella eteenpäin rentona, kaula pitkällä näyttäen raihnaiselta kamelilta. Kun Eppu jo kerran kuunteli, niin loppulenkin se saikin mennä hieman rennommin. Ja minä myös. Istuin satulassa valuen ympäri hevosta kuin löysä hyytelö. Hieman turhan rentoa, eh?

Ravasimme pellon reunan luo, jossa siirsin Epun käyntiin ja pysäytin. Lyhensin ohjia saadakseni täydessä laukassakin ruunan tarvittaessa hallintaani, työnsin jalustimet paremmin jalkoihini ja nojasin niiden varaan, kevyeen istuntaan. Pidätin Eppua vielä, vaikka ruuna pomppi jo kumipallona paikallaan menovalmiina, kuin risteilyohjus laukaisua odottaen.

Sitten annoin ruunalle lähtökäskyn. Siihen hommaan riitti vain ohjien myötäys ja maiskautus, ja Eppu juoksi pitkin kullankeltaista syysysänkeä. Eikä se juossut, se liisi... Ei vaan lensi. En tiennyt, mistä ruuna oli siivet itselleen saanut, mutta lihasten pitkä ja kauhova liike vei minunt mukaan rytmiinsä ja pian tuntui, etteivät ruunan jalat koskettaneet maata enää laisinkaan. Pelto vilisi ohitsemme vieden maisemaa mukanaan, kuin talutusnarussa.

Kylmä syksyn pohjoistuulen poikanen, joka iski kavoihini vihaisen ruoskan lailla, nosti kyyneleet silmiini. Onnen kyyneleet, jotka vierivät pitkin poskia. 'enkeli hakkaa ruoskalla selkään...' ehdin ajatella, kunnes minun tuli keskittyä ruunan hidastamiseen, jossa oli hommia sekä reisiliohaksille, että hauiksille. Eppu halusi jatkaa laukkaansa, loputonta lentoansa, se tahtoi taivaanrannan tuolle puolen, kuten enkelien kuuluukin olla...

Sain käännettyä ruunan ympäri ja annoin sen juosta. Se lensi kylmän pellon yli kohti paluuta. Minä en tahtonut vielä palata, tahdoin jäädä tähän hetkeen. Tahdoin unohtua ja pysähtyä paikoilleni, vain minä, enkelini ja loputon, äänetön syyspelto, jonka voisin nimetä taivaakseni. Vaan tiesin kyllä, ettei se ollut mahdollista ja Eppukin alkoi jo väsyä. (ai alkoi väsyä? ruuna ui hiessä ja puuskutti, kuin höyrylaiva tukholman satamassa.) Ravasimme puolet pellosta ja pätkän vielä peltotietä takaisin kohti tallia. Sitten pitkän matkaa kävelimme rentoa, mutta reipasta käyntiä. Eppu nappasi matkalta muutaman välipalan mukaansa ja mielessäni sätin itseäni, kun annoin ruunan tehdä noin. Nyt kaikki kiljuvat vaahtosammuttimet syyttäisivät minua siitä, että Eppu syö joka kerta maastolenkillä niin ahnaasti, ettei jono liiku senttiäkään koko tunnin aikana. Naurashdin kevyesti, miten olenkaan kaivannut näitä päiviä.

Mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi...

Palasimme tallipihalle, jossa Jaakko naureskeli Epulle.

"Voikosta rautiaaksi puolessatoista tunnissa? Ootte aika hyviä. Se taitaa olla kuule vähän hikinen, juoksutitko sen aivan loppuun?"

"Voi kuule, torvi, se juoksi ihan itse ja se jaksaisi mennä nyt samantien uudestaan samanlaisen lenkin, sillä ei oo mitenkään huono kunto... toisin ku eräillä." Näpsäytin ja vinkkasin Jaakolle varsin ärsyttävästi silmää. Se sai miehen luikkimaan karkuun selitellen samalla jotain tallin yleisen siisteyden huolehtimisesta, joka olisi hänen palkkaduuninsa, että nyt piti mennä...

Jäin naureskelemaan Epun kanssa Jaakon mussutuksille. Nostin jalustimet ja talutin ukkeliinin talliin. Eppu seisoi tallikäytävällä irrallaan, kun ei ruuna-parka jaksanut minnekään liikahtaa. Vein satulan ja suitset satulahuoneeseen, jonne jätin kypäräni, vanhalle tutulle paikalleen. Putsasin Epulta kaviot, ja vein harjakopankin kipin kapin paikoilleen.

Kylmyys tiivistyi tallipihalle ja pienet, matalat vesilätäköt alkoivat saada jääkuorrutusta pintaansa. Heitin Epulle pari loimentynkää selkään, alle kuviattava fleece-loimi ja päälle hieman paksumpi, vuoritettu sadeloimi, ettei lämpö karkaa. Otin Epulta pintelit pois ja annoin ruunan seisoskella käytävällä mussutaen sieltä löytyviä heinänkorsia sen aikaa, kun käärin pinteleitä rulliksi.

Sitten matkasimme pihalle. Tietenkin olin hakenut ruunanrupukalle pari porkkanaa laukustani samalla kun vein pintelit paikoilleen. Päästin Epun tarhaan, mutta kutsuin sitä vielä luokseni. Ukkeli jäi seisomaan rapsutusetäisyydelle ja hamusi porkkanat kädestäni. Kun enempää ei enää löytynyt, se kävellä löntysti tarhaan ilmestyneen heinäkasan luokse uupuneen, mutta onnelisen näköisenä.

Ja tismalleen samannäköisenä minä hilpaisin talliin, portaat ylös ja kaakaolle hoitajien huoneeseen. Uupuneena, kylmissään, mutta onnellisena.

Onnelisempana, kuin koskaan ennen.

Anne: Ihanasti kuvailu tarina, joka on rytmitetty hyvin ja kulkee jouhevasti.
Pipsa: Tosi mukava tarina, kuten muutkin Chaon tarinat.
Sastu: Chao teki hyvän palaamisen tallille!
Alina: En tiedä, mikä tarinassa iski. Hyvät vertauskuvat tekevät Chaon tarinoista ainutlaatuisia ja se, miten hän kuvaili Eppua enkeliksi iski syvälle sydämeen.

Devil or angel? ~ 21.9.08

Huokasin syvään astuessani talliin. Mikään ei olisi rauhoittavampaa kuin olla hevosten seurassa rankan viikon jälkeen. Tänään oli sunnuntai, päätin etten ratsastaisi tänään Jambolla, että se saisi levätä edes yhden ainoan päivän viikosta. Ajattelin että voisin vain siivota sen karsinan ja ehkä vähän syötellä viimeisiä vihreitä ruohoja sille. Haukottelin kuuluvasti, ja siitä sainkin muutamia huvittuineita katseita tallitytöiltä. Hieraisin unisia silmiäni ja käväisin hakemassa siivouskamppeet hoitsuni karsun eteen, sen jälkeen kipaisin hakemassa riimunnarun.

"Mitä minun kultamussukkani", sössötin Jambolle joka näytti olevan jotenkin ärsyyntynyt, sillä kun astuin sitä lähemmäksi se hirnahti kimakasti ja astui pari askelta taakse korvat luimussa.

Katselin sitä hieman hämmästyneesti ja painoin sitten kulmani ryppyyn.

"Äläs kuule hölmöile, tai se tarttuu pian muhunkin", tiuskaisin ja väistin sen äreää töytäisyä. Sain kuitenkin napattua sen harjasta kiinni ja pujotin riimun ruunan päähän. Jambo riuhtaisi päänsä ylös ja tunsin kuinka jokin revähti kädessäni, voihkaisin äkäisesti ja sen jälkeen mutisin jotakin kiukkuisesti. Lähdin taluttamaan kiemurtelevaa Jambo ulos tallista.

Ärähdin avatessani tarhan porttia, sillä jokin lihas sanoi itsensä irti ja kipu viilsi lihakseni poikki. Mulkaisin vierelläni seisovaa ruunikkoa eestinhevosta, mutta lopulta mietin että ei se nyt sitä tahalteen tehnyt. Jambokin varmaan ajatteli että onpas siinä hentoliini tytteli kun sen lihakset murskautuvat noin helposti.

Sipaisin kipeää lihastani mutta talutin sitten Jambon sisään kun se oli tuupannut minua terhakasti selkään ja olin lentää kumoon kuin korttitalo. Päästin herran irti ja se lähti nelistämään kuin raketti niin kauas kun pystyi. Viimein kun aita alkoi lähestyä se jarrasi muutamaa senttiä vaille ennenkuin olisi syöksynyt aitaa päin. Sen jälkeen se starttasi uudelleen vasemmalle ja heitti muutaman suuren pukin. Tuhahdin ja pudistelin päätäni kääntyen sitten portille päin ja lähtien kävelemään sitä kohti.

Juuri kun sain portin auki, tunsin selässäni taas kipakan töytäisyn ja lensin kuin leppäkeihäs maahan. Sitten tunsin kuinka voimakas ilmavirta tuuletti ylitseni ja tällä kertaa vapaudesta pukitteleva hoitsuni viiletti jo kauempana. Säilyin muuten, mutta sen huomasi selvästi kuinka säikähdys levisi kasvoilleni. Se kuitenkin pakeni yllätävän nopeasti sillä naamani alkoi punertua. Puin nyrkilläni ja nousin tomerasti pystyyn läksien sitten karkulaisen perään. Matkalla kirosin hampaideni välitse ja painelin ruunikon karkulaisen perässä niin nopeasti kuin suinkin pystyin. Se oli kuitenkin turhaa, sillä tietystihän hevoset juoksevat nopeampaa kuin ihmiset.

Pysähdyin tasaamaan hengitystäni ja pyyhkäisin hiallani otsaa. Jambo oli jäänyt nauttimaan vielä vihreistä ruohontupsuista pienen kuusen viereen, kokeilin maastoutua ja nappasin pienen oksan pätkän ja aloin ryömiä maassa oksa pään päälläni. Toivoin että kukaan ei huomaisi minua, sillä tämä oli hyvä suunnitelma. Vaanin suuren kiven takana kunnes tunsin selässäni tökkäisyn.

"Moi Jenna! Mitä sää siellä kiven takana lymyät ja leikit jotakin armeijan sotilasta?" kuulin ja äänestä päätellen se oli Karo. Käännähdin häneen päin ja huomasin naamalle vääntyneen virneen.

"Ehh, tutkinn .. muurahaisia!" valehtelin huonosti ja piilotin nopeasti oksan selkäni taakse.

"Ja mitä taivaan ihmettä tuo Jambo tuolla laukkailee?!" tyttö sanoi korottean ääntään. Loikkasin pystyyn jäykistyen sillä huomasin että se oli lähtenyt muualle.

"Voi itku!" manasin ja läiskäsin käden otsaani. Olin tosissani kyllästynyt tähän pyydystämiseen ja rypistelin kulmiani.

"No eipä ole vaikeata arvata mitä se tuolla tekee!" tiuskaisin ja vilkuilin kulmieni alta Karon kysyvää katsetta.

"Ehkä mää päästin sen tuonne ihan hyvikseen laukkailemaa, eiks je?" mutisin ja jatkoin sitten äkäisesti.

"No se karkas!" kivahdin ja Karoliina oikein säpsähti, mutta sen jälkeen sen silmät alko loistaa.

"No sepä kiva, eihän siinä sitten mitään, jatkakaa hippasianne", Karo virnisti ja jatkoi sitten matkaansa.

Kirosin uudelleen kun tyttö oli poissa kuuloetäisyydeltä ja tempaisin itseni matkaan jälleen.

Lopulta löysin karkulaiseni Riston tarhan luona, se hörisi vaaleanrautiaalle ruunalle kun saavuin sen luokse. Sain onnekseni tarrattua sen riimuun.

"Sainpas sinut kiinni karkulainen!" huudahdin voitonriemuisena, ruuna kavahti ja katseli minua kummastuneena, mutta lähdin viemään sitä pitemmittä puheitta takaisin tarhalle.

Levitin uudet purut karsinaan ja katselin onnistunutta työtäni. Olin siihen tyytyväinen, joten lähdin viemään tavarat takaisin paikoilleen ja talsin hakemaan Jamboa tarhasta. Matkalla ajattelin ääneen ettei minun tarvitsekaan syötellä sitä, sillä se oli varmaankin syönyt vatsansa täyteen karkumatkallansa.

Aukaisin tarhanportin ja aloin etsiskellä Jamboa, onneksi se oli melko lähellä ja saatoin päästä sinne nopeasti. Hoitsuni ei lähtenyt karkuun vaan jäi kiinni, mutta näytti jotenkin viekkaalta kun lähdin taluttamaan sitä takaisin talliin.

Rapsutin Jamboa kaulasta, se kihnutti päätänsä ruokakulhoon joka liikehti voimakkaassa rapsutusliikkeessä. Heristelin sille etusormeani mutta herra vain pärskäsi ja nappasi sormeni suuhunsa. Silmäni revähtivät suuriksi ja kiskaisin arvokkaat nahkakeppini takaisin talteen. Ruuna silmäili hetken minua ja alkoi sitten tutkiskella taskujani. Työnsin sen turvan hellästi pois ja kaivoin kuolaisesta taskusta sille sokerinpalan. Jambo hörähti tyytyväisesti ja hamusi sen suuhunsa. Taputin sitä lopuksi kaulalle ja lähdin talsimaan kotia kohti.

You look like an angel,
Walk like an angel,
Talk like an angel.
But I got wise.
You're the devil in disguise,
Oh yes you are.
The devil in disguise.

Elvis Presley - Devil In Disguise ;3

jenna ♥ jamboh

Anne: Jambon jästipäinen luonne tulee kertomuksessa hyvin esille. Teksti on hyvää ja monipuolista. =)
Karoliina: Jennan hoitomerkinnät ylittävät rajan.