Palaa edelliselle sivulle

Kesäkuun 2009 Kohokohdat

Kohokohdat-sivulle on valittu menneen kuun parhaimmistoa. Valinnat perustuvat tallin väen omiin ehdotuksiin ja perusteluihin. Lopullisen valinnan tekee Josefiina. Piirrustuksille ja tarinoille ei ole annettu mitään kummempia sijoituksia.

Kesäkuun kohikset ovat (jälleen kerran) myöhässä henkilökunnan lomailun vuoksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Piirrustukset

Piirtäjä: Keikki, Kuva: Keikki & Blondi lost in hayfield
Anne: Kesäisen lämmin ja ihanan utuinen kuva. Utuisuus sopii kuvan teemaan ja yksityiskohtia on mukavasti hmisessä.




Piirtäjä: Jassu, Kuva: One day I will be a star, just like you...
Anne: Harvinaisen huolellinen ja tunnelmallinen kuva. Asettelu on onnistunut ja syvyysvaikutelma hyvä. Hoitajan silmissä on selvää kaihoa ja haaveliua ratsastamisesta. Vuoniksen rotupiirteet ovat kohdillaan.


Piirtäjä: Cäpä, Kuva: Pikku ja kukkaseppeleet
Anne: Pirtsakat, kesäiset värit ja Pikku aivan itsensä näköinen! Kuolaimet menevät hauskasti suussa ja kuvaon muistettava!


Hoitotarinat


09.06 Vauvakuumetta

Kesäloma! Lämmintä oli vain reilu kymmenen astetta, mutta aurinko paistoi, linnut lauloivat ja kaikki oli niin hyvin, kun laskettelin jopollani alas Seppeleen pihaan, pysäköin kullanarvoisen kulkupelini ja marssin sisään. Talli oli täynnä tuntilaisia ja hoitajia, sillä talutus/vammaistunti oli juuri alkamassa. Vilkaisin tuntilistaa – Blondille, Humulle ja Tiialle oli merkitty tunnin mittainen talutus ja Pellalle, Siirille sekä Pikulle puoli tuntia, eli luvassa oli todella pienien ratsastajien talutusta. Josefiina viittoili minulle ensin lappua seinällä, sitten aittaa, kenttää ja lopuksi pientä vaaleaverikköä tyttöä, jolla oli päässä liian iso kypärä.
- Tässä on Henriikka ja hän menee puoli tuntia Pellalla, Jossu selitti korrektilla äänensävyllä ja minä otin tytön mukaani, kun lähdin aitalle.

Pella oli ihan samannäköinen kuin ennenkin, mutta minä tiesin ulkokuoren pettävän. Sen silkkisen karvapeitteen alla, pienessä mahassa, kasvoi russponi. Pieni vauveli, joka putkahtaisi maailmaan vielä tämän kesän aikana. Sitä ajatellessani tunsin ääretöntä ylpeyttä ja toivoa sekä yletöntä iloa – se pieni olento, jolla olisi hoikat sääret ja pieni pehmoinen turpa, olisi puoliksi minun! Olimme Josefiinan kanssa kaavailleet lapsukaisesta raviponia, ja sen takia isä olikin ravipainoitteinen. Tästä kesästä tulee elämäni paras, ajattelin riemu rinnan alla kuplien, mutta muutuin sitten haaveilevasta tulevasta hevosenomistajasta tuntiponin hoitajaksi ja opastin Henriikalle kuinka harjata Pellaa. Minä itse tartuin kovempaan harjaan ja otin huolekseni vasemman puolen. Pyrin toimimaan rivakasti ja ammattimaisesti, mutta silti, toisinaan, käteni eksyi mahalle, joka minusta jotenkin näytti jo hiukan pyöreämmältä kuin eilen, ja kasvoilleni tuli hellyyttä kuvastava haaveksiva ilme. Kuinka minä tulisinkaan rakastamaan sitä palleroista!

Pellan ollessa puhdas minä satuloin ponin ja selitin samalla koko ajan Henriikalle, mitä tein. Tyttö oli erittäin kiinnostunut ja kuunteli rauhassa, ja minusta tuntui, että muutaman vuoden kuluttua hänestä voisi tulla hyvinkin loistava apuhoitaja jollekin ponille. Suitset Henriikka sai laittaa ”itse”, vaikka minä houkuttelinkin tamman leuat raolleen ja vedin niskahihnan itsepäisten korvien ylitse. Pikkutyttö oikein hehkui nautintoa, vaikka emme olleet vielä päässeet edes kentälle asti. Minä autoin hänelle kypärän päähän, otin narun koukusta ja kiinnitin sen kuolainrenkaaseen, ja niin lähdimme opettamaan Henriikalle ratsastuksen saloja.

Kun tyttö oli selässä ja alkukäynnit menossa, minä saatoin lopulta keskittyä selvittämään sekavaa päätäni. Muutaman päivän sisään oli tapahtunut niin paljon, iloisia ja surullisia asioita sekaisin. Tallille oli saapunut uusi poni, Janus, jota en ollut vielä edes nähnyt. Ei siinä mitään. Sitten Alina oli ilmoittanut ryhtyvänsä hoitamaan myös sitä, ja minä olin ollut vain iloinen ystäväni puolesta, joskin ehkä hiukan huolissani tytön jaksamisesta. Siitä vain hetken kuluttua olin kuullut sen mitä olin pelännyt – Allu keskittyisi vain Janukseen ja Pella jäisi minun vastuulleni. Se tuntui äärettömän pahalta. Minulta oli vedetty pohja jalkojeni alta, kaikki se, mihin olin luottanut joka päivä, oli vetäytynyt irti ja minä olin kaatunut, kaatunut, kaatunut ja jäänyt lopulta makaamaan tyhjään pimeyteen. Se oli ollut kova isku, ja minä olin yhä mustelmilla. Mutta sitten – Josefiina saapui pelastavan enkelin lailla kertomaan, että Pella astutettaisiin. Pella astutettaisiin ravirussilla, ja minä saisin varsasta puolet. Se veti minut äkkiä takaisin kuopasta, johon olin pudonnut, mutta ei mikään pystynyt heti poistamaan sitä varjoa, jonka Alinan lähtö oli jättänyt. Tietenkin pyrin ajattelemaan positiivisesti – Alina sai mitä halusi, me pysyisimme ystävinä, minä sain Pellan aivan itselleni hoidettavaksi ja sen lisäksi vielä tamman varsasta oikeasti puolet. Kaikki olisivat tyytyväisiä ja ratkaisu oli paras mahdollinen.

Vaihdoimme suuntaa ja aloimme tehdä kääntämisharjoituksia, ja minä jatkoin mietiskelyä. Ajattelin varsaa, millainen siitä tulisi, olisiko se ori vai tamma, entä minkä värinen? Pystyin sieluni silmin kuvittelemaan pienen pyöreän tammavarsan, jonka vauvakarva hehkui tulipunaisena, tai isohkon hoikan orin, josta kasvaisi hiilenmusta kipakka poni tähdellä ja vitivalkoisilla sukilla. Jompikumpi niistä tai jotakin siltä väliltä Pellan varsa tulisi olemaan. Minulla ei ollut mitään erityisiä toiveita – kunhan varsa olisi terve, kaikki kelpaisi. Kuvittelin varsan kasvavan, laitoin itseni ohjastamaan sitä ensimmäisissä ravikilpailuissa, näin sen voittavan lähdön toisensa jälkeen. Kaiken sen ohella se olisi myös ystävä, kukkanen, joka yhdistäisi minua ja Josefiinaa entisestään.

Puoli tuntia oli ohi nopeasti, ja minä käänsin Pellan keskelle kaartoon. Autoin Henriikan selästä, nostin jalustimet ja löysäsin satulavyötä ponin puhaltaessa raskaasti pölyiseen maahan. Russ oli vielä aivan oma itsensä, mutta pian se alkaisi pyöristyä ja ehkä hiukan laiskistua, ja sitten se työntäisi maailmaan upeimman, nopeimman ja kauneimman pienen ihmeen.

Josefiina: Kauniisti ja sujuvasti kirjoitettu tarina, joka henkii kiintymystä Pellaa kohtaan. Tarina on helppolukuinen ja hempeä, eikä sitä ole väkisin venytetty. Pidin tästä isolla p-kirjaimella - enkä suinkaan vähiten siksi, että Pellan varsan odotus saa kylmät väreet kulkemaan myös minun selkäpiissäni!

14.6. Unelmien hevoskesä

Hengitin raikasta ilmaa, kesän tuoksu kantautui nenääni ja aurinko pilkisti vihdoinkin pilvien takaa. Ihanaa, vihdoin kesä palasi, viimeiset päivät olivat yhtä myrskyä ja näytti siltä, että muutama lämmin päivä vastasi koko kesää ja syksy alkoi puhaltaa kylmiä tuuliaan. Olin aivan taivaassa! Rakastin kesän lämpöä talven jääkylmän ilman ja villasukkien käytön jälkeen. En tietenkään voinut luopua rakkaista villasukistani kesäksikään, nukuin aina villaiset sukat jaloissani, mutta päivisin ne saivat olla piilossa peiton alla.

Tallilla oli täysi hulina meneillään! Tuntilaiset ryntäilivät harjapakit kainaloissa ja kypärät päässä hölskyen, jotta kerkiäisivät ajoissa tunnille. Hoitajat yrittivät rauhassa harjata hevosiaan ja kuvittelivat, että ympärillä on rikkomaton hiljaisuus, näin ei kuitenkaan ollut. Katselin pientä tyttöä, joka kantoi Pampulan tavaroita. Häneltä putosi muutama harja, ja menin auttamaan.

"Tässä, nämä tippuivat sulta." sanoin ja annoin pienelle tytölle harjat käteen.
"Kiitti! Mulla on kauhea kiire kun äiti oli tyhmä ja oli pitkään töissä niin en ehtinyt tulla aikaisemmin!" tyttö sanoi kulmat kurtussa.
"No mä autan sua, niin laitetaan tämä poni nopeasti kuntoon, niin ehdit tunnille" sanoin.
Pieni tyttö innostui ja otti harjan käteen ja tottuneesti veteli pitkiä vetoja pitkin Pampulan kaulaa.
"Mä tykkään tosi kovin Pampulasta, se on mun lempiponi täällä Seppeleessä! Ja Anne on tosi mukava, ja Pipsa ja Loviisa. Oon joskus nähnyt ne kun ne on auttnut mua Pampun kanssa." Tyttö selitti silmät säkenöiden.
"Juu.." myöntelin vastaukseksi.
"Mä haluisin täältä Seppeleestä hoitoponin, mutta oon vähän liian pieni vielä.." tyttö sanoi laskien katseensa maahan.
"Kyllä sä vielä kasvat! Sitten sä voit hakea hoitajaksi tänne Seppeleeseen! Mäkin odotin ja odotin, kunnes viimein raahauduin tänne ja sainkin mitä ihanimman hoitohevosen, tuon Myntin tuolla käytävän päässä.." selitin tohkeissani.
"Voi, se on sulonen, mutta tosi ISO!" tyttö sanoi.
"Noo, onhan se aika.." sanoin.
"Oho, kello onkin jo noin paljon! Laitetaas Pampulle kamat päälle!" sanoin tytölle, joka piteli jo suitsia kädessään.
"Laitan nää suitset ni laitakko sinä tuon satulan?" hän selitti väännellessään suitsia kädessään.
"Jep, laitetaan nopeasti.." ehdin juuri ja juuri sanoa, kunnes huomasin, että Panpulalla oli jo suitset päässään ja tytöllä turvaliivi ja kypärä päällään. Laitoin vauhtia satulan laittoon ja kiristin tytölle satulavyön valmiiksi. Sanoimme heipat ja tyttö kiitti kovasti avusta. Hymyilin ja lähdin hakemaan Myntin harjoja.

Talli oli ihmeesti hiljentynyt ja karsinoista kuului harjojen kolinaa ja suhinaa, kun hoitajat saivat vihdoinkin harjailla hoidokkejaan hiljaisuuden ympäröiminä. Myntti oli selvästi piehtaroinut mutaisessa tarhassaan ja olikin saanut mukavan mutapanssarin ylleen.
"Voi sua possua!" sanoin huokaisten. Otin kumisuan käteen ja yritin pyöritellä osittain kuivunutta mutaa irti tamman karvapeitteestä.
"Äh, mä luovutan!" sanoin tuskallisen puolitoistatuntisen jälkeen.
"HEI! Mäpäs pesen sut" sanoin saaneeni oikein välkkyidean.
Myntti ei ollut yhtä iloinen ideasta, se ei halunnut millään kävellä pesupaikalle vaan venytti kaulaansa mahdollisimman pitkäksi minun kiskoessani sitä narun toisesta päästä.
"Tänne sieltä!" sanoin kiukkuisena. Myntti ei ollut kuulevinaankaan. Otin tukevamman asennon ja nojasin koko painollani naruun, joka oli kiinni Myntin riimussa. Vihdoin Myntti päätti astua askeleen eteenpäin ja tietenkin naru löystyi ja lämähdin takamukselleni märälle lattialle. Myntti sätkähti pläjäystä ja astui monta askelta taakseppäin. Huokaisin taas. Otin otteen riimunnarusta ja päätin talutella tammaa muutaman kierroksen kentällä. Ratsastajat ja varsinkin Anne katselivat Mynttiä hieman kummastellen.
"Se on vähän piehtaroinut" tokaisin ja lähdin takaisin talliin yrittämään muutamaa huijaustemppua, jotta tamma saataisiin pesupaikalle. Otin porkkanan ja houkuttelin sillä Mynttiä pesupaikalle. Tamma ei tullut vaan nypisti nokkaansa porkkanalle. En jaksanut yrittää enää enempää.
"Jaakkooo!" huusin epätoivoisena.
"Äh, mitäs täällä joku huutaa kesken mun tupakkatauon?" Jaakko tuli nyrpeänä sisälle talliin.
"Mä en saa tätä konia tonne pesupaikalle, oon yrittäny vaikka kuinka kauan!" ärähdin.
"Jaahas.. Miesten habaa tässä sitten vaan tarttetaan.." Jaakko sanoi omahyväinen ilme kasvoillaan ja pullisti hauislihastaan.
"Noo, ehkä toi sun haba sitten riittää.." sanoin kun näin pienen värähdyksen Jaakon lihaksessa.

Jaakko tarttui Myntin naruun jykevästi ja lähti päättäväisesti kävelemään kohti pesupaikkaa. Matka kuitenkin stoppasi äkkiä, kun Myntti veti jarrut pohjaan. Jaakko ärähti Myntille, jonka silmät paisuivat lautasen kokoisiksi, Jaakko nykäisi narusta uudelleen ja Myntti käveli pesupaikalle varovaisin askelin. Katsoin tapahtumaa sivusta. Silmäni olivat ainakin yhtä laajentuneet kuin hoidokillani!
"Mut.. mut.." änkytin kun katsoin Mnytin seisovan sidottuna pesupaikalla.
"Katsos nyt, miesten haba ei oo mitään verrattuna naisten hab... Eikun naisten haba ei oo mitään verrattuna miesten habaan!" Jaakko sanoi ja taputti hauislihaksiaan.
"joojoo.. ihan sama, nyt pesen tän mutapanssarin pois." tokaisin.
"Voi hitto! Mun tauko meni nyt tossa, kiitti vaan!" Jaakko sanoi puolestaan ärtyneenä. Hän ei kuitenkaan jaksanut viljellä enempää ärräpäitä vaan lähti kiltisti laahustamaan kohti työurakkaa.

Myntti katsoi kummissaan lorisevaa vettä, joka ryöppyi letkun päästä. Valelin vedellä tamman jalkoja ja se alkoi pikku hiljaa tottua veden kosketukseen. Aloi pikkuhiljaa valuttaa vettä pitkin sen kylkiä ja kaulaa, jolloin se hieman säpsähti.
"Ei mitään hätää... Samaa vettä tää vaan on" sanoin ja jatkoin hiljalleen kastelemaan tamman selkää. Sain vihdoin kasteltua koko hevosen ja rapsuttelin samalla pahimpia kuraläikkiä irti, kun vesi sulatti pienimmät kuraläiskät. Vihdoin Myntti alkoi näyttää taas normaalin väriseltä, joten suljin vesihanan. Vedin suurimmat liikavedet pois hikiviilalla ja kuivasin karvoja vähän pyyhkeellä. Hain lämpimän fleeseloimen ja puin sen Myntille. Se sai nyt kuivaa hetken. Sain Myntin juuri karsinaan, kun edellisen tuntilaisia alkoi taas virrata seuraaville tunneille. Melu alkoi taas hiertää korviani, joten päätin kirjoittaa pienen lapun ja kiinnittää sen Myntin karsinaan.
"Heippa Iltatallin tekijä! Voisitko ottaa Myntiltä loimen pois ja laittaa sen kuivumaan, kiitos! terv, Liina K."

Lähdin tallista hiljaisin elein, sanoin kyllä heipat hoitajille ja hipsin ulos meluisasta tallista. Lähdin polkemaan kotiin verkkaista vauhtia, olin aivan poikki pienestä tappelustamme pesupaikalle menosta. Näin jälkeenpäin minua nauratti suuresti, mutta itse pattitilanteessa alkoi jo hieman ärsyttää. Seuraavalla kerralla Myntti menee jo varmasti sutjakkaammin pesulle, kun huomasi sen olevan vaaratonta huvia.

Josefiina: Hauska ja näpäkkä kertomus nuoren tamman kolttosista. Liinan huumori on hersyvää ja saa hymyn huulille.

16.06. Taru lantapallon sormuksesta

" Blondi, nyt lopeta! "
Koitin ojentaa riimussa hyppelevää valkeaa tammaa, mutta kiukutteluni menivät tyhjille korville. Kaikki alkoi kun olin koittanut hakea mammaa laitumelta, ja astunut sitten pienen risun päälle, jota Blondi tietenkin oli käärmeeksi luullut. Nyt se tempoi riimussa kun hullu, koittaen päästä karkuun hurjaa käärmettä.
" Hölmö, se oli risu. "
Vaihdoin äänensävyni tasaiseen, rauhoittavaan ääneen, kun kuulin päässäni vanhan miehen äänen "muista itse olla rauhallinen, rauhoittaaksesi eläimen". Pudistin päätäni. Kostea heinä allani vei pidon itseltäni, ja ennen kun edes ehdin kissaa sanoa, tajusin olevani takamuksellani keskellä laidunta. Riimu lipesi kädestäni, ja Blondi lähti sille tielleen.
Nousin ylös ja poimin kuihtuneen koivun oksan vierestäni. Katsoin sitä hetken, ennen kun heitin sen laitumen aidan ylitse.

Blondi kääntyi minua kohden kun huusin sen nimeä. Katseessaan sillä oli jotain joka sai sen näyttämään vuosia nuoremmalta, vaikkakin roteva vartalo näytti kaikelta muulta kun nuorelta.
" Ala tulla. "
Sanoin puuskahtaen. Äänestäni ehkä saattoi lukea epätoivon. Valkea hevonen kääntyi minuun selin, ja aina välillä kurkisti minua takamuksensa takaa. Kävelin kaikkia periaatteitani vastaan Blondin luokse ja tartuin hänen riimunnaruun.
" Onko nyt hyvä mieli? "
Kysyin koittaen pitää ääneni vihaisena, johon en kuitenkaan kauaa pystynyt. Nojauduin Blondin kaulaan hymyillen. Sanoin:
" Oot niin paras. "
Sormellani suorin tamman valkeaa harjaa, ja havahduin sitten tuntiessani selässä toisen pehmeän turvan. Käännyin ja näin Palmin, jota myös silitin otsan kohdalta.
" Hei vain sinullekin. "

" Yuff! "
Kuului portilta. Siristin silmiäni nähdäkseni kuka se oli, ja kuten arvata saattaa, luulisin sen olleen Keikki.
" Moi! "
Huudahdin. Hevoset vieressäni eivät edes säpsähtäneet, kummallista. Keikki lähti kävelemään korkeassa heinikossa kohti minua ja Blondia. Hänen askeleidensa nopeasta temmosta olisin voinut kuvitella hänen olleen vihainen. Luokseni päästyä epäilykset kuitenkin karisivat. Tyttö veti henkeä puhuakseen, mutta sanoin ennen kun tuo ehti edes ymmärtää:
" Haluatko ratsastaa? "
Keikin suu jäi auki kuin hän olisi muka yllättynyt sanoistani, joka sai minut naurahtamaan.
" No. Tuota, kyllä kai? "
" Hyvä on, nouse selkään sitten. "
Ennen kun olin lauseeni ehtinyt loppuun sanomaan olin jo kiinni Keikin jalassa punttaamassa häntä selkään. Minua kummastellen Keikki otti Blondia harjasta kiinni ja nousi selkään istumaan.
" Tadaa! "
Naurahdin ja lähdin viemään Blondia riimussa. Palmi seurasi meitä portille asti, mutta estin sen tulemasta edemmäs veräjän paimenlangalla, jota tuo kiltisti väisti. Annoin mamman riimunnarun pään selässä istuvalle Keikille, ja suljin veräjän perässäni.

Palmi tuli vielä katselemaan minua, samoin Kiira.
" Heippa. "
Sanoin, ja silitin vielä molempia hetken, lähtien sitten harppomaan Blondin ja Keikin perään.

Keikki oli lähtenyt Blondin kanssa ratsastamaan, siispä otin osakseni puhdistaa Blondin karsinan ja muuta siihen liittyvää.
Heiluin talikon kanssa kuivikkeiden seassa kuin mielipuoli, etsien hysteerisenä jokaisen lantapallon ja virtsaläjän. Iskin talikon yhteen erilliseen lantapalloon, saaden sen halkeamaan kahtia. Sen puoliskat pyörähtivät erilleen, ja iskin silmäni toiseen keinuvaan puoliskaan. Se kiilsi kauniisti. Kumarruin sen ylle, katsoen sitä oikein tarkkaan. En ollut uskoa silmiäni. Hopeinen, kaunis sormus. Nostin sen irti lantapallerosta ja pyyhkäisin hieman. Erittäin yksinkertainen sormus, sisällä ei mitään tekstiä, vain joku numerokoodi, niin kuin lähes joka sormuksessa, joka kertoisi sen materiaalin, oli se sitten valkokultaa tai nikkeliä. Pinta oli sileä, hieman pyöreä.

Karsinan, ruoka-astian ja harjat puhdistettuani, olin päättänyt palkita itseni kupilla - tai kolmella - kahvia. Keitin porisi vieressäni päästäen ilmaan ihanaa kahvin tuoksua. Sitä haistellessani pesin viereisessä tiskialtaassa löytämääni sormusta, jonka lopulta iskin pöytään tyttöjen keskelle.
" Keltään tällaista kadonnut? "
Kysyin. Jenna katsoi minuun epäilevästi ja tarttui sormukseen. Hän katseli sitä hetken ja sovitteli jokaiseen sormeensa, todeten sen olleen liian pieni.
" Mistä löysit sen? "
Kysyi Reega. Naurahdin.
" Blondin lannasta. "
Jenna sai kummalliset sätkyt kuullessaan lanta-sanan, ja sormus lensi lattialle. Muut helähtivät nauruun.
" Outoa. "
Sanoi Reega sitten hymyillen.

Samassa pöllähti Josefiina kerhohuoneeseen. Hänen mielenkiintonsa heräsi ihmisten keräännyttyä pöydän ääreen naureskelemaan. Hän nojautui kyynärpäillään Reegan majoittaman nojatuolin selkämykseen ja kysyi:
" Mitäs täällä tirskutaan? "
" Yuff löysi sormuksen Blondin lannasta. "
Sanat herättivät vetävää mielenkiintoa Josefiinaan.
" Niinkö? "
Kuulin heidän keskustelevan, vaikka itse olin selin kaikkiin, kaataen kahvia lempikuppiini. Käännyin hörpäten siitä samalla, ja istutin itseni sohvaan Jennan ja Brennan väliin. Kahvi poltti kieltäni, ja se sai minut hengittämään suu auki, kieli pihalla. Kuulin vastapäätäni istuvan Wearin huudahtavan Rosia nimeltä. Käännyin katsomaan ovelle, jossa näin tuon kyseisen naisen saapuvan huoneeseen.
" Onko sormus hukassa? "
Kysyin kohottaen toista kulmaani.
" Öö... ei taida olla. "
Nyökyttelin. Ros olikin jo löytänyt käsiinsä sormuksen, jota katseli parhaillaan.
" Löysitsä tämän jostain Blondilta? "
" Joo siivosin karsinaa, se oli lantapallossa. "
Ros huokaisi syvään.
" Onneksi se ei ole mikään kamalan iso. Tuollaiset vieraat esineet hevosen ruoansulatuksessa ei ole ihan tervetulleita. Saati nielussa. "
Sanoin kuulostaen jotenkin pätevältä, vaikka kaikkihan sen tiesivät ettei hevoset sormuksilla elä. Join lisää kahviani, koittaen pähkäillä hetken. Jos se ei ollut Keikin sormus en osannut yhtään sanoa kenen se olisi.

Pyörittelin sormusta käsissäni samalla kun istuin Blondin karsinassa. Päivä oli jo kääntynyt illan puoleen ja olin ehtinyt miettiä jo monta mahdollista teoriaa tähän mysteeriin. Minulla oli olo kuin olisin suurempikin Mac Gyver tai Miami Vice Cop.
Ajatuksiltani kuitenkin herkesin kuullessani saapuvia kavioiden kopseita. Keikki avasi posket punaisina Blondin karsinan, säikähtäen minua, nurkassa kun virnuilin.
" Moi. "
Sanoin ilkikurisesti hymyillen. Keikki katsoi minuun epäilevänä, pudistaen päätään. Blondi saapui perästä, näyttäen vähemmän väsyneeltä kuin Keikki. Jotenkin näytti huvittavalta.
" Moi vaan. "
Keikki puuskahti. Hän katsoi minuun huomaten sormuksen.
" Hieno sormus. "
Sanoi sitten. Nousin ylös turpeesta, ja aloin auttamaan Blondin hoitamisessa.
" Arvaa mistä löysin sen. "
Kysyin hymyillen. Keikki vilkaisi minuun.
" Kerro. "
Sanoi lopulta.
" Se oli Blondin lantapallossa. "
" Tääh?! Näytä. "
Keikki sävähti. Ojensin sen hänelle, joka huomasi heti saman kuin Jennakin, se oli liian pieni. Puuskahdin. Jälleen olin lähtöruudussa. Se saattoi nyt olla kenen vain, vaikka jonkun tuntilaisen tai satunnaisen kävijän. Ei sillä ehkä niin väliä kenen se oli, vaan kuinka se oli Blondiin joutunut.

Kun Blondi oli hoidettu ja viety takaisin laitumelle, kiipesin jälleen kerhohuoneeseen, jossa uteliaana Josefiina kysyi, olisinko löytänyt jo omistajaa sormukselle. Pudistin päätäni ja ryöstin hänen työpöytänsä tulostimesta yhden paperin. Avasin punaisen tussin ja kirjoitin selvin tikkukirjaimin 'Löytynyt hopeinen pieni sormus' katsoin Josefiinaan mietteliäänä. Hän kummasteli minua, jatkaen omia hommiaan. Mutisin:
" Kirjoitan tähän että: 'tule hakemaan jos uskallat, olen hyvin vihainen miten sormuksesi oli hoitsuni suuhun joutunut'. "
Josefiina naurahti.
" Älä nyt sentään. "
" Okei okei. "
Mainitsin hymyillen.

Iskin paperin ilmoitustauluun Keikki vierelläni, joka tökkäsi kaksi nastaa ylös ja yhden alas, sitten hän luki sen ääneen:
" Löytynyt hopeinen pieni sormus. Omistaja voi kysellä omaisuuttaan Yuffilta. "
Nyökkäsin Keikin katsoessa minuun.
" Laitan sen ristikuulusteluun, iästä tai sukupuolesta riippumatta. "
Totesin tuimana. Keikki nauroi.
" Hui. "

Josefiina: Tarina, joka on legenda jo eläessään! Nauroin ääneen tätä lukiessani, hyrisyttävän hassu idea ja sujuva toteutus.