Palaa edelliselle sivulle

Elokuun 2009 Kohokohdat

Kohokohdat-sivulle on valittu menneen kuun parhaimmistoa. Valinnat perustuvat tallin väen ehdotuksiin ja perusteluihin. Lopullisen valinnan tekee Josefiina. Piirrustuksille ja tarinoille ei ole annettu mitään kummempia sijoituksia.

Piirrustukset

Piirtäjä: Lynn, Kuva: Liekkijärvellä
Josefiina: Rento, letkeä ja rauhallinen kuva. Pidän huolettomasta tyylistä.





Piirtäjä: Jenna, Kuva: Vihainen, jekkuileva vai iloinen?
Josefiina: Hauska, persoonallinen ja mieleenpainuva piirros.




Piirtäjä: Liisa, Sarjakuva: Yllätys Cassulle!
Anne: Kiva idea, ja hauska toteutus.

Hoitotarinat


25.8. "Joka kuuseen kurkottaa..."

Sain osakseni varsin hämillisiä katseita kävellessäni valintatalon vihanneshyllyn ohitse. Eikä ihme; - kuka nyt ei kiinnittäisi huomiotaan ratsastusvaatteet päällä pomppivasta tytöstä, joka kaiken lisäksi hymisee musiikkisoittimensa tahtiin varsin kuuluvalla äänellä? Kaappasin mukaani puolen kilon porkkanapussin. Eräs ukkeli katsoi minua varsin arvostelevasti, mutta virnistin tälle iloisesti. Hämillään mies käänsi katseensa pois ja meni punnitsemaan ostamansa kesäkurpitsat. Hyppelin kassalle kuin mikäkin kevätvarsa ja maksoin ostokseni. Loikkasin nopeasti uskollisen mustan Joponi selkään, ja aloin polkea kohti Seppelettä.

Matka taittui varsin nopeasti – nopeammin, kuin ehdin edes ymmärtää. Jätin ajokkini nojaamaan aittarakennuksen seinää vastaan ja pompin Siken tarhoille kuin Punahilkka kukkia poimimaan. Voin miltei tuntea hevosten ihmettelevät katseet niskassani niiden tuijottaessa esitystäni.

»No heej, Sikke», puhuin aidan vieressä norkoilevalle pystyharjalle, kuin tämäkin muka omaisi puhekyvyn. Irvistin tyhmyydelleni, ja kaappasin ponin päitsistä kiinni. Riimunvarren avulla talutin vuonohevosen talliin edelleen iloisesti hymisten.
Kun sain hoidettua vuonohevosen putipuhtaaksi, kipitin päätä pahkaa oleskeluhuoneeseen. Sohva oli jälleen kerran tupaten täynnä, joten tyydyin seisoskelemaan ihmisten edessä.

»Heippa kaikille», hihkuin kuin mikäkin telkkaritietovisan juontaja. Sain osakseni kummastuneita katseita, kunnes viimein Lynn uskaltautui avaamaan suunsa.
»Eh, moi vaan», hän hihitti. »Mistäs moinen hyväntuulisuus? Olet tänään kuin mikäkin Naantalin aurinko.»
»Ee-ei mulla mikään ole,…», mietin hetken. »Kaikki on tänään vain niin… ihanaa!», jatkoin, kuin mikäkin optimisti. Lynn naurahti kuivasti.
»Selvä…», hän mumisi. »Taidankin tästä mennä hakemaan Sentin tarhasta, adios!» Lauma tyttöjä huikkasi pikaiset heipat Lynnille tämän kadotessa kulman taakse.

Virnuillen anastin Lynnin istumapaikan sohvannurkasta ja rönähdin laiskasti Ilun viereen. Hiljaisuus laskeutui keskuuteemme; ainoa ääni, joka sen rikkoi, oli vähän väliä kuuluva kahvikupin ryyppäys, joka oli peräisin Yuffista. Joka iikka vain makoili sohvalla tai puoliksi lattialla, eikä kukaan näyttänyt keksivän mitään järkevää sanottavaa. Niinpä muiden yllätykseksi pomppasin salamana ylös.

»Ilu, tuu Tiian kanssa ruoholle syöttämään, minä ja Sikkekin lähdetään», anoin tytöltä. »Ei jaksa homehtua täällä sisällä. Sieni kasvaa otsaan. Oikea iso tatti», uhkailin huvittuneena.
»Hyvä on, tullaan», tyttö huokaisi ja pyöräytti silmiään. Rinnakkain kävelimme hakemaan ponipalleroisemme, ja talutimme ne pihanurmelle, jota koristivat tuoreet vastaistutetut omenapuuntaimet. Pienissä puidenaluissa näkyi jo muutamia lähes kokonaan kypsiä omenia, joita poimimme kaksistaan Ilun kanssa. Toki hevoset saivat osansa herkuista, mutta loppuajan ne tyytyivät mussuttamaan kiltisti ruohonkorsia.

»Hei, katsos, tuolla on viimeinen kypsä omena tästä taimesta», huomasin ja jaoin havaintoni Ilulle.
»Niinpä näkyy. Poimi sinä se vain, tässä puussa on vielä omenia rutkasti jäljellä», tyttö kehotti. Epäröin hetken, sillä eilisöinen sade oli todennäköisesti saanut vastaistutetun mullan epämiellyttäväksi mutakoksi, joka kattoi miltei kaksi metriä puun ympäriltä. Omenien poimiminen olikin aika moista kurottelua.
»No, katsotaas nyt…», ajattelin ääneen ja otin askeleen lähemmäksi ruskeaa mutalätäkköä, joka odotti minua vain viidentoista sentin päässä kengänkärjistäni. Ojensin käteni niin pitkälle kuin ylsin; siltikin minun ja tuon houkuttelevan omenan välillä tuntui olevan ainakin kilometri. Ainakin kymmenen metriä. No, tarkemmin sanottuna kaksikymmentä senttiä. Irrotin taemman tukijalkani maasta, mikä oli valtava virhe – liian kurotteluni takia mätkähdin mutakkoon suoraan pärställeni. Onneksi olin onnistunut kuin onnistunutkin suojelemaan kirkkaanpunaista huppariani, mutta ratsastushanskani, ratsastushousuni ja kasvoparkani eivät olleet säästyneet kuraiselta kohtalolta.

»Voihan vasikka», murisin naama mutaa täynnä. »Mutta hei, bileet, sain sen omenan!» Heitin mutaiset ratsastushanskani poneja pitelevän Ilun jalkoihin, joka hihitti kuuluvasti minulle. Pyyhin mutaiset kasvoni, mutta tiesin, että en saanut niitä puhtaaksi. Ainoa vaihtoehto oli kai mennä pesulle. Nousin ylös ja puistelin kuraiset polveni jotakuinkin puhtaiksi; onneksi tummaa mutaa ei paljon erottanut mustista ratsastushousuista. Ojensin punertavansävyisen omenan Sikelle, joka nautti sen täysin siemauksin. Toivottavasti se edes oli kaiken näkemäni vaivan arvoinen. Ilu naurahti.
»Joka kuuseen kurkottaa…»
»…se katajaan kapsahtaa. Tiedetään», huokaisin pahantuulisena edelleen puistellen likaantuneita kamppeitani. »Mutta nyt tahdon vain pesemään naamavärkkini», virnistin tytölle, joka lupautui taluttamaan molemmat ponit talliin.
»Hyvä idea, mene sinä vain, minä kyllä pärjään», Ilu lausahti ja katosi hevosineen päivineen talliin. Itse kävelin puolta hitaammin pysytellen varjoissa, ja varmistin, ettei lähimaillakaan näkyisi vahingoniloisia Jaakkoja. Sehän tästä vielä puuttuisikin.

Onneksi onni oli myötä, eikä aina-niin-kiltti tallimestarimme sattunut paikalle hekottelemaan. Hipsin hiljaa kasvojenpesulle, jonka jälkeen pompin jälleen musiikin tahdittamana oleskeluhuoneeseen. Ainakin näillä näkymin tämänpäiväinen toilailuni jäisi vain Ilun ja minun salaisuudekseni – unohtamatta Tiiaa ja Sikkeä.

Josefiina: Hauska ja rento tarina, kiva juoni ja mukavaa kuvailua. Nauroin jostain kumman syystä "voihan vasikka"-lausahdukselle.

17.8. Marin muistolle

Lampsin surullisesti hiekkatietä kohti tuttua tallia, josta on tullut minulle toinen koti. Olisin toki tahtonut mielummin maata koko päivän sängyssä, märehtien kaikkea järkevää ja ahminut levyn suklaata, mutta vanhempani käskivät minun ryhdistäytyä. He suorastaan pakottivat minut kohtaamaan suruni Seppeleessä. Huolestunein ilmein he olivatkin jääneet kotiovelle, kun minä olin painunut ärähdellen ulos. Olin kuitenkin liikuttunut siitä, että vanhempani muistivat, mikä päivä tänään oli. Nielaisin ikävän tuntuisen palan alas kurkustani, ja vilkaisin taivaalle. Mustat pilvimassat lipuivat huolettomasti taivaalla, enteillen rankkasadetta. Linnut olivat hiljentyneet, ja tuulikin kuljetti puiden lehtiä tien reunassa. Kännykkäni toitotti siihen ladattujaa biisejä jo toista tuntia, pääaiheena suurimmaksi osaksi kaipuu ja surullisuus.

"Karo, ajattele muuta..kuten vaikka, voileipiä", mumisin itsekseni, ajatuksieni lipuessa pikkuhiljaa arkaan aiheeseen. Koko päivän olin vältellyt sen ajattelemista tai puhumista, mutta nyt oli aika ottaa se käsiteltäväksi. Seisoin nimittäin viiden metrin päässä Seppeleen tallipihasta.

Kun kukaan tai mikään ei ollut pihalla, ja lukuisten vilkuilujen jälkeen, luikin tallin kulmalle. Siitä lähti kiemurteleva polku tärkeälle paikalle. Puristin käteni nyrkkiin, suljin nyyhkymusiikin kännykästäni, ja pidättelin hengitystäni. Nyt seisoin siinä, tuulen heilutellessa mustia hiuksiani ympärilläni, kehoni värähdellessä kylmästä. Astuin askeleen ateenpäin, ja lopulta kävelin muhkuraista polkua eteenpäin. Olisin voinut minä hetkenä kiljua tuskani ulos ja paeta paikalta, mutta tahdoin hoitaa tämän alta pois. Vanhempieni mukaan olin alkanut käyttäytyä oudosti siitä asti, kun se oli tapahtunut. Äidin mielestä heidän pikkutyttö oli tullut masentuneeksi ja katkeraksi nuoren naisenaluksi, mutta todellisuus oli mikä oli. He tukivat sen minkä pystyivät, ja antoivat minunkin olla välillä yksin.

"Tässä sitä ollaan", kuiskasin tuuleen, seistessäni niityn reunalla, katseeni kiertäessä ympäristössä. Näin kauempana sen, mitä tosiaankaan en tahtonut nähdä.

Astelin varmoin askelin eteenpäin, ja pikkuhiljaa lähenin määränpäätäni. Kestäisin tämän kuin mies. Siis nainen. En tahtonut luovuttaa nyt, kun olin jo täällä. Voi kunpa äiti ja isä olisivat antaneet minun jäädä omaan sänkyyni, ja murehtia maailman suruja. Voi kunpa voisin vain paeta maan alle, ja vaipua uneen. Voi kunpa en olisi ollut niin tyhmä. Pääsin kuin pääsinkin sinne, minne tarkoitukseni olikin mennä. Olin ohittanut muutaman muunkin koskettavan asian, kuten Kamun ja Celen haudan. Sipenkin hauta oli jäänyt taakse. Seisoin nyt tuoreimmalla merkillä. Nimittäin Marin haudalla. Ensimmäistä kertaa tänään ajattelin koko asiaa. En voinut. Murruin täysin, rysähdin polvilleni ja painoin kasvoni kämmeniini. Aloin itkemään niin vuolaasti, kuin vain pystyin. Taivaskin repesi, ja itkimme yhdessä.

Kun vihdoin kykenin puhumaan, olin täysin märkä ja punaiset silmät omaava henkilö. Tuijotin märkien hiusteni takaa muistomerkkiä, joka oli tehty rakkaalle hoidokilleni, sen kuoltua. Puisen ristin vieressä oli useampi, nuukahtanut kukkanen, joka sai minut hiukan hymyilemään. Hymyni hälveni kuitenkin nopeasti, jäädessäni ajattelemaan surullisia asioita.

"Mari, muistatko, kuinka hauskaa aikoinaan meillä oli? Ratsastimme usein maastossa, kohtasimme vaarat silmästä silmään ja rakastimme toisiamme aidosti? Muistatko, kuinka upeita varsoja sait, ja sen, kuinka aina hörisit minulle, saavuttuani Seppeleen pihaan? Entä sen, kuinka onnellisia olimme vielä viimeisenä päivänä, ennen kuin kohtalo puuttui peliin ja sinun oli aika jättää tämä julma maailma? Olisin niin tahtonut lähteä mukaasi, mutten voinut. En millään. Rakastan sinua vielä, ja näen unta sinusta ja niistä ajoista, kuinka me vielä olimme tiimi ja saimme olla yhdessä. Rakastan sinua ikuisesti, Merryhoof" Puhetulva vyöryi suustani, kuin koulusta lapsia koulupäivän jälkeen. Olisin itkenyt, mutta olin valuttanut kyyneleeni jo aikoja sitten kokonaan.

Hetken murehdittuani, kohottauduin ylös. Tuijotin silmät sumeina puista ristiä, johon oli kaiverettu puukolla "Merryhoof 15.06.1996 - 17.08.2008." Hitaasti laskeuduin nyppäisemään päivänkakkaran haudan kulmalta, kaivaen taskustani mustan jouhitupon. Tämä oli ainoa asia, mikä oli minulla muistona Marista. Nyt sidoin sitä kädet täristen surusta ja kylmästä päivänkakkareen varteen, laskien sen sitten muiden kukkien joukkoon. Suljin silmäni pieneksi hetkeksi, ja näin hirnuvan, puhtaankimon hevosen edessäni. Hevonen painoi päänsä syliini, ja puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni. Se oli Mari.

Päästyäni oleskeluhuoneeseen asti, huomasin lukuisat silmäparit joka suunnassa. Kaikki tuijottivat minua kuin mörköä konsanaan. Jostakin kuului supatusta. Syvään huokaisten aukaisin kaappini oven, kaivaen sieltä vaihtovaatteeni. Puin ne nopeasti ylleni, heittäen märät vaatteet yhtenä myttynä ratsastussaappaiden viereen. Suin hetken hiuksiani, ennen kuin kuljin muiden joukkoon. Supina oli vain yltynyt, ja kuulinkin jonkun sanovan "onpa masentuneen oloinen tyyppi". Luultavasti tämä supisija oli jonkin asteen tuntilainen. Pipsa istui lähellä mölyttäjää ja tämän kaveria, kuullen kaiken. Pampulan hoitaja ja Siken omistaja mulkaisi tyttöjä ilkeästi, ja selitti hiljaa, miksi olin tälläinen. Rysähdin oleskeluhuoneen sohvalle, Lynnin ja Nanan väliin. Tytöt vilkaisivat minua huolestuneena, mutta viestin katseellani olevani kunnossa. Hymyilin pienesti, ja oleskelutilaan laskeutui hiljaisuus.

"Hei, ei teidän minun takia tarvitse hiljentyä", hymähdin, vilkaisten ympärilleni. Jokainen tapitti minua vuorollaan, kunnes jännitys laukesi. Kaappasin hevoslehden käteeni, jääden kuuntelemaan puolella korvalla iloista puhetta. Kukaan ei onneksi kysellyt sen enempää, ja hyvä niin.

Riimunnaru kädessäni heiluen, ja vesisateessa kulkien lähennyin kohti takatarhaa ja sen poneja. Aksu oli mutainen, niinkuin aina, pyörittyään tarhan mutaisemmassa lätäkössä. Takkuaharjaista Siiriäkään ei erottanut kunnolla, saati ruskeaksi muuttunutta Pikku-ponia. Hymähtäen stoppauduin tarhan portille, antaen tihkusateen kastella minut taas uudestaan. Seurasin shettiksien rajua menoa tarhassa, joka muistutti enemmän mutalampea, kuin ponien syömäpaikkaa. Huokaisten raskaasti, kutsuin vihdoin nimeltä welshiä, joka hinkutti turpaansa Pikun kaulaa vasten. Aksu kohotti korvansa pystyyn, ja jätti Pikun seisomaan oman onnensa nojaan. Rautiaankimo poni - joka tosin oli nyt suuremmaksi osaksi ruskea - kirmasi kunnon kyydillä luokseni, niin että muta ryöppysi ympäriinsä. Inhottava litinä kaikui korviini, kun pujottauduin aidan lomasta tarhaan. Rapsuttelin suloisuuden perikuvaa tovin, ennen kuin naksautin sinisen riimunnarun sen repaleiseen riimuun.

"Kultani, en voisi päästää sinusta ikinä irti" Inahdin surulliseen sävyyn, rutistaen hoidokkiani oikein urakalla. Aksu piti siitä, kun se sai olla huomioni keskipiste. Shettikset lähestyivät uhkaavasti mutaisina lähemmäs minua, joten koin parhaaksi luikahtaa nopeasti pois paikalta.

Suihkuttelin Aksusta pahimmat mudat pois, josta poni tosin ei tykännyt. Rautiaankimo yritti livistää koko ajan käsittelystäni, ja uhkaili luimien minua.
En kuitenkaan antanut sen lähteä, kun jo näin pitkällä urakkani oli. Viimeistenkin mutien valuessa viemäristä alas, suljin vesihanan ja talutin läpensä märän ponin käytävälle. Kaivoin harjapakista hikiviilan, jolla vetelin vedet pois. Aksu kuitenkin keksi, että parempi keinohan ne on pudistella pilaamasta kaunista karvaa, ja poni ryhtyi ravistelemaan itseensä. Vesipisarat lätsähtivät naamalleni, saaden minut tänään ensimmäistä kertaa nauramaan.

Heitettyäni loimen Aksun selkään, ja saatuani ponin karsinaan kuivattelemaan, päätin tehdä jotakin kovin erikoista. Kapusin nimittäin nyt kovaa vauhtia heinävintille, jossa tiesin olevan todella tärkeän aarteen. Heinävintin ovi narahati ikävästi, raottaessani ovea. Luikahdin sisälle, vetäen keuhkoni täyteen heinien raikasta tuoksua. Hapuilin kätteni ulottuville valokatkaisijan, ja napsautin valot päälle. Himmeä valo syttyi rätsähtäen, ja kömmin vintin perälle. Pölyisen ikkunan alle oli kasattu kuolleiden hevosten varusteet, joista ei oltu hennottu luopua. Niillä oli tunnearvoa, ja tärkeätä sellaista. Ajattelematta aukaisin ruskean, puisen arkun, joka oli pinon päälimmäisenä. Erotin himmeässä valossa loimen, johon oli kirjoitettu kullalla 'Merryhoof'. Arvasin heti osuneeni oikeaan.

"Voih, kunpa olisit nyt täällä", huokaisin, ääni väristen itselleni. Sivelin loimea hellästi etusormellani, vuodattaen muutaman kyyneleen. Sumein silmin laskin loimen syliini, tarttuen valokuviin, jotka oli asteltu arkun kulmaan.

Mari loisti puunattuna tallipihassa, vierellään tietysti minä. Tuo kuva oli taidettu ottaa viime kesänä, kun olin ollut uittamassa Maria. Kuvan ottajaa en muistanut tarkkaan, mutta olin kiitollinen sille, joka meidät tuohon ikuisti. Toisessa kuvassa oli Mari, vierellään tämän kuopus, Reeve. Tuohon komeaan oripoikaan en viime vuonna kerennyt tutustua, kun olin reissailemassa. Kuva muistutti, kuinka hieno tamma Mari oli. Hevosena ja emänä. En voinut katsella kuvia sen enempää, vaan laksin ne hellästi loimen kanssa arkkuun. Vilaukselta näin myös Marin harjat ja tamman jouhitupon.

"Elät sydämmessäni, ainiaan" Lausahdin, ennen kuin painoin arkun kannen kiinni. Nurkassa roikkui myös telineillä kuolleiden hevosten satulat ja suojat, tietysti suojattuina. Tuijotin ikkunasta ulos, katsoen suoraan sateen lomasta valoisuuteen. En voinut sille mitään, se vain tuli.

I'm waking up to see that everything is ok
The first time in my life and now it's so great
Slowing down I look around and I am so amazed
I think about the little things that make life great
I wouldn't change a thing about it
This is the best feeling

Josefiina:Todella kaunis ja tunteellinen tarina: Karoliina kuvailee suruaan ja kaipaustaan hienosti, mutta kääntää sitten katseensa tulevaan. Upea tarina!

27.8. Oma hoitaja kullan kallis (?)

”Catch me if u can!” hörisi pieni valkea ruuna pölypilven noustessa. Se jarrutti juuri ennen aitaa, ja vaihtoi suuntaa rusehtava welsh kannoillaan. ”Odotas vain, minulla on pidemmät jalat!” Aksu kailotti ja kiristi vauhtiaan. Pian oli kuitenkin taas aita edessä, eivätkä villiin neliin ehtineet ponit voineet kuin hidastaa. ”Nää-äh, voiko olla mitään tylsempää kuin nämä kavalat juoksurajoitushäkit!?” puhisi Pikku ja iski hampaansa kovaan puuhun. Se nirhasi kuivaa maalipintaa parhaansa mukaan, mutta sai vain suunsa täydeltä puulastua. ”Phah, turhaa, turhaa” poni ärhenteli ja heilutti päätään ikävän puunmaun tuntiessaan.

”Ota rauhassa, ei näistä ole poispääsyä, ei ennen kuin Sanni minut pelastaa…” Aksu vakuutti ja vilkaisi kaihoisasti tallille. ”Sanni ja Sanni, niinkö mainio se hoitajasi on kun siitä jaksat aina vaahdota, uskoisin kun näkisin, hmm?” Pikku tuhahti ja alkoi ravata ympyrää. ”Jaa, olen kyllä sinutkin aivan väärin arvioinut, vai mikäs yhtäkkiä on iskenyt kilttiin aloittelijan unelmaan? Etkös vielä kuukausi sitten kertonut innoissasi ihanasta retkestäsi Fionan ja Cäpän kanssa?” toinen intti. Pikku heitti takajalkansa villisti ilmaan ja hirnui: ”Imagon vaihdos, se se on ystävä hyvä! Tästä lähin ei kukaan pääse lähelleni, pukitan ne alas kuin pahinkin rodeohärkä!”

Aksu naukkasi suunsa täyteen ruohoa ja katseli kaverinsa villiä menoa. ”Ehei, en minä vain moiseen pystyisi. Ajatteles nyt, miten Karo pettyisi jos saisin kohtauksen kesken ratsastuksen! Hänen kanssa teen kyllä aina parhaani, vaikka tokihan välillä voi vähän kaasutella…” raudikko tuumasi viisaasti. ”Mutta kyllä sinäkin hoitajistasi välität, ajatteles nyt mitä olisit ilman heitä?” Pikku vain jatkoi riehumistaan, ja mutisi: ”Hmph, siinähän ne vaihtuvat aika tiuhaan tahtiin, eipä sillä…kyllähän niistä tykkää, joka poni omansa tarvitsee.”

Hetken ponit seisoivat rauhassa, ja valkea ruuna puhalteli hengästyksissään. ”Nyt, nyt, sai kyllä riittää”, Pikku korskahti ja tarrasi riimunnaruun jolla portti oli suljettu. Se repi narua ja polki jalkaansa kun se ei hellinnyt. ”Ei ole totta, täällä sitä istutaan kuin kukat ruukussa, mihinkään et pääse!” poni viimein huokaisi lannistuneena. Aksu huiskutti häntäänsä rauhoittavasti ja muistutti runsaasta heinäkasasta keskellä tarhaa. Pikku ei ehtinyt vastata, kun molempien huomio keskittyi talliin. Karoliina ja Cäpä lähestyivät takatarhaa. Pampula ja Siiri olivat tunnilla, joten Pipsaa ja Nanaa ei tarvittu.

”Karoo!” hörisi Aksu ja lähti kävelemään kohti porttia. ”Kah, neiti ruskeatukka tällä kertaa” Pikku tuumasi, mutta tepasteli sitten sekin Aksun perään. ”No mutta, mitäs Aksuliini, oletkos ollut kiltisti?” Karoliina kysyi ja antoi ponille taskustaan porkkanan. ”Tietty, ainahan se”, Pikku puhisi ja meni ottamaan Cäpän sille ojentaman herkun.

”ATSHIUU!” Cäpä tyrskähti ja yski vielä päälle. ”Niisk, toivottavasti tämä ei ole sitä… possutautia” tyttö mutisi ja lähti kohti tallia Pikku perässään. ”He-hei, hetkinen, time out, stoppia!” Pikku vinkaisi ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Oho, mikäs nyt tuli?” Cäpä hämmästeli ja nykäisi riimusta. ”Tule nyt, pääset tarhaan taas tunnin jälkeen”. Pikku käänsi päänsä Aksuun päin ja hörisi tälle: ”Possutauti! Kuulitko moista, luuleeko se että aion pyöriä sen lähelläkään jos se on possuksi muuttumassa!”

Aksu pärskähti töykkäisi Karoliinaa. ”Pah, ei, ei, se on vain nimitys ihmisten sairaudelle, siitä puhutaan aika paljon nykyään… Annellakin oli se! Mutta älä huoli, ei se sinuun tartu, eikä ole kuulemma vaarallinenkaan!” Pikku seisoi hetken paikoillaan ja mulkoili kaveriaan epäluuloisena, mutta seurasi lopulta Cäpää talliin. Karsinalla seisoikin jo pieni tyttö odottamassa ratsuaan, ja hymyili iloisesti nähdessään valkean ponin lähestyvän. ”Pikku-Vikku, pieni pulla-nalleni!” tyttö lepersi ja taputti Pikkua kaulalle. ”Nyt luimistan sille oikein ilkeästi, odotas…mm, mites…Anttu opetti sen minulle silloin yksi tunti!” poni pohti ja painoi korvansa tiukasti niskaansa vasten. ”Pikku, mikä penteli sinuun on mennyt!? Artsiko sinua on käynyt koulimassa, vai peräti ruokaa terästämässä! Pontikoitaan jos on ponilleni ujuttanut niin saa kyllä minut kimppuunsa!” Cäpä uhkasi ja vilkaisi huolissaan pelästyneeseen tyttöön.

”Hehe, sehän tehosi! Minustapas tuleekin nyt koko tallin hurjin otus, kaikki pelkäävät, hah!” Pikku hykerteli itsekseen. ”Mutta, Cäpä ei tosiaan näytä kovin tyytyväiseltä, eipä ei… Ja entä Fiona, rakastaa rauhallisia kavioeläimiä, niin olen kuullut…” Cäpä vakuutteli tytölle Pikun olevan yleensä kovin kiltti, ja mietti samalla huolissaan, mikä yleensä niin sävyisään poniin oli mennyt. Ei sairaaksi sentään ollut tullut, eihän? ”Kehveli! Enhän minä nyt niin pahalla sitä… Kunhan vain vähän kiukkuilin! Äläs nytten, terve kuin pukki olen, kuulitkos?” Pikku hörisi ja töykkäisi hoitajaansa. Cäpä kääntyi ponin puoleen ja silitti sen otsaa. ”Jokos lopetit, mitä? Toinen uhmaikäkö iski? Mihinkään ei varmaankaan satu, mutta jos kuitenkin jäisit pois tunnilta? Odotas, tuollahan se Jossu kipittää, käynpäs kysäisemässä! Voisimme mennä rauhalliselle maastoretkelle, saisit vähän rauhoittua, jos se onkin stressiä?”

Cäpä viiletti Josefiinaa tapaamaan, ja Pikku tuijotti perään. ”Maastoretki… Mmh, on se vaan mukavaa kun on oma hoitaja…”

Josefiina: Heh, tässäpä hauska ja erilainen tarina. Pikun päänsisustaa on kuvattu humoristisesti, ja ehkä myös todenmukaisesti - sillä kukapa tietää, mitä kimon ponin korvienvälissä liikkuu?

21.8. Laiskuuden on pakko poistua

"Palmi ja Kiira!", huutelen tammoja laitumelta. Ruunikko hirnahtaa ja ravaa luokseni. Ehkei se olekaan unohtanut epäaktiivista hoitajaansa. Portille päästyään se nakkelee niskojaan innoissaan ja pikkuinen, tai oikeastaan jo iso Kiira katsoo kulmainsa alta äitinsä toikkarointia.
"Höppänä mamma", hymähdän luikaisten portin alta. Rapsutan Palmia korvien takaa ja saan sen kihnuttamaan silmäkulmaansa olkapäätäni vasten.
"Olet sinä sitten herttainen", mumisen haudatessani kasvojani tamman tuuheaan harjaan. Kiira työkkäisee minua turvallaan terävästi kylkeeni etsien selvästi rapsuttavia käsiä.
"No mutta pikkuneidillekkö kans, hä?", kysyn hiljaa ja liu'utan toisen käteni Palmin kylkeä pitkin Kiiran selälle ja siitä säälle. Rapsuttelen Kiiraakin hetken aikaa ennenkuin lopetan vihdoin. Molemmat tammat tuijottavat minua tuimasti.
"No sori senkin hellyydenkipeät kaakit, mut nyt pitäis hiljalleen painua jo sisälle, eikö?" ehdotan iloisesti. Napsautan riimunnarut molempien leukojen alle ja avaan portin. Blondia ei näy missään, joten saatan huoletta pyöräyttää tammat ympäri ennen kuin isken portin kiinni.

"Kas kas, nuorta neitostakin näkee", Jaakko tuhahtaa astellessani talliin.
"No hei vaan hänellekkin", sanon miltei välinpitämättömästi.
"Ai onko kus noussu päähän ku ei meinata edes tavallista tallityöntekijää silmiinkään katsoa?" Jaakko kysyy selvästi kiusallaan.
"No jos tallityöntekijä sattuu olemaan sinä niin ei se nyt kovin kummallista ole jos ei katsotakaan, mutta maailma ei näy vielä keltaisena", mumisen vastaukseksi ja kiskon tammat karsinaansa. Kuulen vain Jaakon tuhahduksen leperrellessäni Palmille ja Kiiralle. Irrotan riimunnarut ja paukaisen oven kiinni perässäni. Nappaan ulkopuolelta harjapakin, josta poimin ensimmäisen harjan jolla pyyhkäisen ensin Palmin, ja sitten Kiiran läpi. Molemmat seisovat kiltisti paikoillaan, selvästi huomiosta nautinnollisina.
"Tänään en teidän kanssa sen suurempia kerkeä tekemään, mutta eiköhän huomenna jo jotain treenata", sanon vaihtaessani kaviokoukkuun. Puhdistan molempien kaviot, Palmi antaa ne tapaansa kuuluen puhdistaa kiltisti, mutta Kiiran kanssa on ongelmia. Neitokainen on selvän opetuksen puutteessa ja kenkää meinaa tulla. Siitäkin ongelmasta selvittiin kuitenkin molemmat ehjin nahoin.

"No heippa mamin kultamussu", huikkaan iloisesti saapuessani Leevin tarhalle. Ori hirnuu kimeästi ja kuopii maata innoissaan. Luja suhteemme on pitänyt poissaolonikin ajan, vaikka ori onkin hiukan pulskeassa ja lihaksettomassa kunnossa.
"Sittenpä kuule pallero aloitetaan taas kunnon reenaukset kun mami kerkiää", lepertelen orin seistessä pää minun sylissä. En jaksa kuskata sitä sisälle, olkoot ulkona nauttimassa raikkaasta syksysäästä. Rapsutan sitä ennen kuin lähden haikeana pois. Kyllä se siitä taas jatkuu. Poistun tallipihasta suunnitellen seuraavia kertoja ja Leevin treenausohjelmaa.

Josefiina: Tämän valitsin yksinkertaisesti siksi, että se oli mutkaton ja mukava lukea. Aina ei tarvitse selittää kaikkea yksityiskohtaisesti; joskus lyhyetkin tilannekatsaukset toimivat, kuten tässä.

16.8. Ihana Pampu!

Pieni Pampu suloinen,
niin kuin kirkas perhonen.
Nyt on Pampun onnenpäivä,
kun saa kovaa ratsain mennä.

Pampua on kiva harjata,
kun se on niin mukava.
Sitten voi nousta selkään,
tai vaikkapa mennä metsään.

Josefiina: Suloinen, kiva runo. Sopivan lyhyt ja ytimekäs, jää mieleen.