Palaa edelliselle sivulle


Joulu saa ja on tullut aika lähteä Seppeleen ensimmäiselle aattoratsastukselle. Lähdemme tallilta klo 14:30 ja retki kestää noin puolitoista tuntia. Tallin pihassa ratsastajille jaetaan lyhdyt mukaan, jotka sytytetään illan hämärtyessä, kotiinpaluumatkalla. (Aattoratsastus tulee olla maksettu loppiaiseen mennssä, tarinoin tai kuvin.)

Ilmoittautuneet ratsukot sekä ratsastusjärjestys:



Lyllersin tilan päärakennuksesta tallille. Riisipuuro painoi massussani ja mietin miten saan kammettua jouluähkyisen itseni hevosen selkään.

Talli oli täyttynyt hoitajista, jotka koristelivat tallia ja hevosia joulukoristein. Moikkailin tutuille tytöille ja Jaakolle, joka supatteli jotakin yhdelle tallitytölle rennosti talikkoon nojaillen. Melkein kaikki hevoset olivat saaneet jo varusteet niskaansa, ja minullekin tuli kiire hakea Leidin satula ja muut vermeet satulahuoneesta. Bladella ei jostain syystä ollut hoitajaa ja saisin siis selvitä satuloimisesta itsekseni.

Puolen tunnin kuluttua kaikki ratsukot olivat tallin pihassa, toiset mitä värikkäimmin koristeltuna, osalla ratsastajista vain pakolliset lyhdyt mukanaan. Olin selviytynyt Bladen selkään useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen viimein Jaakon suosiollisella avustuksella. Blade hääräili allani, kun järjestin ratsukoista muodostuvaa jonoa mieleisekseni.

Viimein pääsimme lähtemään liikkeelle. Pakkanen kipristeli mukavasti poskia ja hanget kohosivat pienen avoimena pysyneen polun molemmin puolin. Suuntasimme metsään ja kehotin joukon leppoisaan raviin. Hevoset selvisivät ravista lumen täyttämällä polulla joten kuten.

Hetken ravailtuamme tulimme auratulle metsätielle ja nostimme laukan.

- Pidetään vauhti rauhallisina, etteivät hevoset liukastele! huusin Leidin selästä, jonka vauhti ei kylläkään ihan rauhallisimmasta päästä ollut. Kuului muutamia ihastuneita hihkahduksia, kun ratsastajat nauttivat ratsujensa tasaisesta laukasta.

Siirryimme käyntiin ja suuntasimme korkeanietoksiselle pellolle. Hevoset nostelivat jalkojaan ja pärskähtelivät lumen paljoudesta. Takanani tuleva Ami ei lotkauttanut korvaansakaan, vaan puski tasaisen varmasti hangen läpi.

Ilta alkoi hämärtyä ja annoin käskyn sytyttää lyhdyt. Käännyimme tallille päin ja hevoset saivat pitkät ohjat. Lyhdyt valaisivat niukasti, mutta tunnelmallisesti, ja suuria, kevyitä lumihiutaleita tippui hiljakseen tummalta taivaalta. Ei kuulunut kuin, hevosten hengitystä ja pärskintää, kun ne suuntasivat määrätietoisesti tallia kohden meidän ratsastajien vain nautiskellessa jouluaaton alkavasta illasta.

-Anne-

Kello näytti puoli yhtä, kun avasin Seppeleen tallin oven. Jouluinen tuoksu leijui nenääni, jokainen karsinanpieli oli koristeltu havuin, piparein ja joulukortein. Pahveihin oli piirretty niin hevosia kuin hoitajiakin, ja joulutervehdykset raikuivat kaikkien suusta.

Jopa Andrew'n karsinan oveen oli jokunen kortti uskallettu laittaa, vaikka herra tapansa mukaan luimisteli karsinan perältä. Minäkin kiinnitin oman jouluterveiseni, ja avasin sitten oven.

- Hei äksy, tänään mennäänkin joulumaastoon, joten saat käyttäytyä kiltisti, selitin ja odotin, että ruuna kääntyisi minun puoleeni, nyt kun kimo näytti vain takamustaan. Hetken aikaa odoteltuani laitoin käden taskuun ja rapistelin karkkipaperia, jonka vaikutuksesta Andrew kääntyi samantien ympäri ja tuli hamuamaan takkiani.

- Voi sinua hölmö, alat käydä liian helpoksi, nauroin.

Koska paikalla ei ollut vielä kuin vasta muutama hoitaja, päätin viedä ruunan harjauspaikalle. Sain rauhassa harjailla valkoista talvikarvaa, joka oli pehmeää kuin silkki tai sametti. Hetkeksi unohdin itseni vain nojaamaan ruunan kylkeä vasten, mutta hampaiden naksautus ilmaan herätti minut ajatuksistani.

Vähän ennen kahta olin jopa öljynnyt Andrew'n kaviot, ja aloin nyt tuoda varusteita. Varustehuoneeseen oli jätetty pino punaisia satulahuopia, josta otin yhden. Lisäksi puhdistin hieman nahkavarusteita, ja kiinnittelin suitsiin kulkusia ja röyhelöitä. Ruuna pärskähteli ja viskoi päätään, se selvästi inhosi ylimääräistä krääsää. Sommitellessani tonttulakkia Andrew lopulta kyllästyi totaalisti ja alkoi hinkata päätään minua vasten, jolloin puolet koristeista meni paikoiltaan. Ei auttanut kuin riisua ne pois, hevosen näyttäessä nyt varsin tyytyväiseltä itseensä.

Puoli kolme olimme pihassa, minä vetäisin vielä nopeasti tonttulakin kypärän päälle ja kapusin selkään. Carkki ja Leevi, Maikku ja Pikku, sekä Toi ja Ami olivat myös jo pihalla, muut lipuivat pian perässä. Anne istui ylväänä Marin selässä, jonka suitsiin oli kiinnitetty joulunauhaa ja ohjissa roikkui muutama pieni joulupallokin.

- Tervetuloa kaikille, kiva nähdä teitä noin jouluisina. Hyvä, löysittekin kaikki uudet huovat. Elli ja Jaakko antavat nyt teille lyhdyt, jotka sytytetään paluumatkalla illan hämärtyessä. Kukin tietää oman paikkansa jonossa? Niin, Maikku, sinä olet Pikun kanssa Sofian ja Pellan takana ja Nellin ja Fridan edessä. Hyvä, nyt lähdetään.

Ratsukot asettuivat sievään jonoon, kulkuset kilisivät ja silloin tällöin joku alkoi nauraa. Andrew kulki korkeissa hangissa kuin vanha tekijä, mutta pienemmät ponit meinasivat jäädä jumiin silloin tällöin. Onneksi Anne oli tarkkana ja hidasti kulkuetta tarvittaessa. Lenkkimme kiersi melkein Seppeleen rajat, mutkitteli ja kaartuili. Lopulta oli aika sytyttää lyhdyt.

Anne pysäytti jonon ja lähti yksitellen kiertämään ratsukot, sytyttäen heidän lyhtynsä. Andrew liehakoi viereen ilmestynyttä Maria, mutta pettyi kun tamma kulki ohi. Rapsuttelin ruunaa vapaalla kädellä, kunnes keräsin jälleen ohjat ja jatkoimme matkaa.

Paluu tallille oli raukeaa. Jokainen kuunteli vain hevosten ääntä ja nautti tummuvasta joulupäivästä sekä lyhtyjen hennosta kajosta. Kulkue mahtoi näyttää upealta kauempaa katsottuna. Tallipihassa Jaakko ja Elli olivat vastassa kuumien glögimukien kanssa, jotka otimme vastaan kiitollisina. Varpaat hieman kohmeessa kapusin alas satulasta, ja halasin sitten Andrew'ta oikein kunnolla.

- Anita & Andrew

Kopistelin yläkerran portaat alas ja kiskoin samalla saappaanvarsien vetoketjut kiinni. Ilta alkoi jo hämärtyä ja pian lähtisimme matkaan, suurin osa hoitajista leperteli jo hevosilleen ja harjaili niitä kiiltäväkarvaisiksi satuhevosiksi, mutta eräs oli jäänyt suustaan kiinni Jaakon ja muiden kanssa ja saisi nyt juosta senkin edestä.

Painelin puolijuoksua satulahuoneen kautta hyytävän kylmään aittarakennukseen ja huikkasin nopeasti tervehdyksen Celelle joka kurkisti heti uteliaana oven yläpuolelta. ”Nyt sitä sitten mennään” naurahdin ja työnnyin karsinaan harja kädessäni pakollisen naminetsintätutkiskelun ja haistelun kohteeksi. ”Joo, rauha nyt” huokaisin ja aloin harjaamaan tammaa välittämättä sen äänekkäistä vastalauseista kun tutkimus oli jäänyt kesken, kyllä Cele osasi ääntä pitää kun vain halusi.

”Niin, ja hyvää joulua tamma” totesin vähän myöhästyneesti ja nappasin tamman pään kiinni suitsia varten. Sain kammeta tamman suun auki raa’alla voimalla ja pitää sitä alhaalla sillä aikaa kun pujotin niskahihnan paikoilleen. Sitten vielä tonttulakki kypärän päälle, kypärä päähän ja voila, olimme valmiita. Talutin Celen aitan rappusten viereen ja pomppasin kyytiin pientä korkeuseroa apunani käyttäen, vaikka tämä ei olisi aivan sallittua, olisi se ainakin helpompaa kuin suoraa maasta kyytiin hyppääminen muiden päästessä jalustinten avulla. Anne oli tietenkin evännyt mahdollisuuden satulan kanssa ratsastamiseen, epäselvästä syystä että Cele varsoisi pian, no, kolmen kuukauden päästä, mutta silti satula sai jäädä telineeseensä roikkumaan.

Annoin Annen höpöttää joulutervehdyksensä ja kaiken muun sälän rauhassa ja polkaisin sitten tammaan vähän vauhtia ja kurvasin Palmikon perään. Olin kyllä kuullut juttuja ratsuni käyttäytymisestä poneja kohtaan ja maastossa, mutta kyllä minä kai kyydissä pysyisin, jos en niin sitten en ja ainakin vastassa olisivat pehmeät kinokset.

Annoin Celen ravailla Palmikon perässä ja yritin kontrolloida tammaa mahdollisimman paljon istunnallani niin että seuraavan märän tullessa vastaan emme kiitäisi komeasti jonosta ohi. Anne huutelikin jo laukkaa edessäpäin, joten päästin Celen vauhtiin luottaen että pysähtyisimme viimeistään Palmikon tullessa eteen. Nautin tamman laukan keinuvasta rytmistä ja annoin sen laukata omaa tahtiaan, mutta aina kaikki mukava loppuu aikanaan ja nappasin tamman töksähtelevään raviin, neiti olisi selvästi halunnut vielä laukata vähintään kilomertin. Muiden alkaessa jo hytistä kylmästä kiitin onneani siitä että olin päässyt ilman satulaa, tamman selkä lämmitti mukavasti.

Olimme jo kierrelleet Seppeleen maastot ympäri kun Anne viimeinkin jakoi lyhdyt ja kävi sytyttämässä ne. Palailimme tallille rauhallisessa rytmissä ja jopa Cele rauhoittui sen verran että mörköjä näkyi vain pari-kolme koko aikana. Jaksoin vasta nyt kiinnittää huomiota muiden jouluvarustukseen, ponit olivat komeina ja Celen koristeet loistivat poissaolollaan. ”No, aina ei voi saada kaikkea” tokaisin tammalle ja rapsutin sen kaulaa.

Jouluterveisin, Ada ja Cele.

Valkoinen puuterilumi pöllyää ruunan jalkojen alla sen ottaessa maastoretkemme ensimmäisiä askelia. Satulat narisevat, liekö kirpeän pakkassään aiheuttamana, ratsastajien hengityksen tuottama höyry kiemurtelee kuin hopeanuora kuusen oksalla kohti taivasta ja lumi kimmeltää kuin tuhansina timantteina. Ratsuni pärskähtää muutaman kerran ja tahtoo päätään painamalla saada ohjia hiukan pidemmiksi. Kamuun luottaen, vaikka henkeni sen huomaan uskoen, löysään hieman sormien puristusta, jolloin naru juoksee niiden lomitse. Ruuna vaikuttaa tyytyväiseltä.

Kärjessä tepsutellut tamma Anne selässään temmeltää reippahassa tahdissa järven ohi, maisemaihailijaksi siitä ei ole, toisin kuin minun allani kävelevästä voikosta. Mutta kun päästään jo tonttulaulun "tip-tap" - tahtiin, ravaamaan, löytyy vanhasta papasta vauhtia. Hop-hop-hop, ylös-alas-ylös, soo-soo-soo. Joululaulujen kaikuessa pitkin tannerta, Kamu höristää korviaan. Ehkä sekin haluaisi liittyä sulosävelien joukkoon? Ainakin leikisti me sitten yhdessä rallatamme ja olen ihan varma, että metsikön kermavaahtokuorrutuksen ja kuusipuiden lomassa vilahtelee punanuttu, joka merkkaa vielä ylös hyvät ja pahat teot.

Lumi pöllyää jälleen, posket punottuvat vauhdin tuomasta viimasta ja Kamun takamus nousee pari kertaa kohti taivasta sen iloitellessa. Minä horjahdan, mutta hymyilen: ruunan mahtavuus voimistuu yhä, enkä voi koskaan kuvitellakaan luopuvani siitä - ja toivottavasti samoin ajattelee letkamme kärjessä tammallaan taivaltava ratsuni omistaja. Kamun kolmitahtinen, kuin kiikkutuolin lailla pyörivä keinuhevoslaukka kiidättää meitä eteenpäin, enkä halua pysähtyä. Halun jatkaa, en halua liikkua - haluan vain olla tässä iäisyyden, maailman parhaimman hevosen kanssa.

Matka loppuu liian pian, rattoisat joululaulut sammuvat kuin liekki kynttilästä ja tallipiha kurkistaa kulman takaa. Pihalla vipeltää ainakin jouluhenkisten näkökentässä pikkuruisia tonttuja, kätkemässä lahjapaketteja kilttejä varten. Suomenhevonen saa ison halauksen, muutaman herkun ja huolellisen hoidon sekä kiitoksen - mahtavuudella ei tämän tapauksen kanssa ole rajaa. Ihmismieli kiidättää vielä meidät ratsastajat yhteen, juomaan kupposen glögiä, maistamaan hiukan kulmasta kärähtäneitä pipareita ja jakamaan joulumieltä. Ilo tarttuu jokaiseen - hiljaa hipsin katsomaan rakkaan voinnin, joka tyytyväisenä odottaa joulupukin tuloa.

-Lilly-Marie-

Olin heti aamusella vääntäytynyt tallille, ja nyt istuin jo Taigan satulassa, juttelun ja naurun täyttämällä pihamaalla. Hyväntuuliset hoitajat, energiset hevoset, ja kirpeä pakkas-sää. Mitä sen ihanampaa? Pian lähdimme liikkeelle. Anne ratsasti jonon etunenässä Bladella. Minä tulin Taigalla melkein jonon hännillä.

Käveltyämme ensin vähän, siirryimme rauhalliseen raviin. Ravailimme jonkin aikaa metsätiellä, ja pääsimme jopa laukkaamaan vähän sopivalla metsätiellä. innostuneet hevoset yrittivät joko rynniä jonon etupäätä kohti, tai sitten laukata edellä menevän yli. Onneksi Taiga pysyi suhteellisen rauhallisena, eikä yrittänyt juurikaan temppuilla.

Kohta siirryimme käyntiin, ja lähdimme tarpomaan paksussa lumessa kohti tallia. Ilta alkoi pimentyä, ja saimme Annelta kehotuksen sytyttää mukaan ottamamme lyhdyt. Taiga hieman säpsähti kummallista valoa selässään, mutta tottui pian. Lyhdyt valaisivat ihanasti, ratsut olivat kaikki jo rauhoittuneet, ja me ratsastajatkin saimme hetken nautiskella kevyestä lumisateesta, sekä hiljaisesta metsästä.

Wear

Kompuroin hoitajien huoneesta hirmuista kyytiä alas talliin laittamaan Sipeä kuntoon. Kirosin mielessäni loistavia unenelhajojani, nukahtaa nyt kun kiire oli pahin? Harjasin tamman äkkiä läpi, suurimmat lait pois ja nostin sille satulan selkään. Sipe heitteli päätään innostuneesti, ja hämmentyneesti.

Miksi me mennään lenkille tähän aikaan? Se tuntui kysysvän.

"No hys nyt. Nätisti tyttö." Juttelin tammalle pujottaessani suitsian sen päähäni. Nostin vielä kypärän omaan päähäni ja hain äkkiä Jaakolta itsellenikin lyhdyn. Tupakoitsijana minun ei tarvitsisi huolehtia sen sytyttämisestä, sytkäri löytyi aina taskun pohjalta. Joskus useampikin kappale.

Niinpä lähdimme matkaan.

Käynnistä raviin ja rauhallisesta ravista laukkaan. Yht äkkiä Sipe innostui ja heitti parit kunnon ilopukit pimenevään iltaan muiden lauaktessa kauniissa jonossa tasaista tahtia Annen perässä.

Hidastimme hevosia ja sain vain vaivoin Sipen pysymään nahoissaan. Saavuttuamme pellolle Sipe huomasi Amin, jolle se hirnui kimeästi ja useamman kerran. Sain taas pidätellä tammaa, jottei se olisi juossut suuna päänä suoraan kaverinsa syliin.

Sipe nosteli jalkojaan umpihangessa ja pärskyi, kun se sai edellämenevän hevosen kavioista lumipaakkuja naamalleen.

Sytytimme vihdoin lyhdyt, vaikkeivat ne paljoa näkötilaa avartaneet ja talsimme hyvässä tahdissa, armeija-jonossa takaisin tallille naurunpyrskähdysten ja hevosten huuruavan hengityksen säkeistäminä.

Kiitos.

Chao & Sipe